Morogoron siirtomaa-ajan arkkitehtuuria. |
Majoituimme
Morogorossa Tansaniassa kolmisenkymmentä vuotta majailleen suomalaisherrasmiehen
ylläpitämään majataloon. Herra Leolla olikin tarinoita reppukaupalla meidän
märkäkorvien ihmetykseksi ja huvitukseksi. Hyvät tovit istuimmekin varjossa
puun alla suojassa tukahduttavalta helteeltä, joka purkautui iltaisin
raivokkaiksi ukkoskuuroiksi, ja kuuntelimme Leon tarinoita ja katselimme
pihamaan arkoja kissanpentuja. Tähän oli aikaa, sillä Morogoron elämä oli sitä
stereotyyppisempää Afrikkaa aikakäsityksiltään. Päivään ei hirveän montaa asiaa
lähdetty änkemään, ja niidenkin aikataulut olivat sellaisia enemmän suuntaa
antavia. Leon ja oman seurueemme, sekä Morogorossa asuvien lähettien
Anna-Riitta ja Oskari Holmströmin ohella näimme kaupungissa vain yhden
valkoisen ihmisen, joka katseli hämmentyneen näköisenä ympärilleen pääpostin
ulkopuolella. Nyt tuntui siltä, että oltiin kunnolla "siellä
jossain". Toisaalta oltiin myös Riikan lapsuudessa, sillä juuri
pudasjärveläiset Holmströmit olivat käyneet Taivalkosken ala-asteella
kertomassa lähetystyöstä mm. kahdeksanvuotiaalle Riikalle. Jälleennäkemiseen
meni se lähes kaksikymmentä vuotta, ja se tapahtui Morogoron luterilaisen piispan
toimistossa, johon aasimme sekä Anna-Riitta Holmström kävelivät, toisistaan
tietämättä täysin identtisissä vaatteissa. Maailma on hassu paikka.
Katukuvaa, taustalla Uluguru-vuoret. |
Paljon maailman
hassuudesta ja "siellä jossain" - olemisen tunteesta kulminoitui
kiirastorstaipäiväämme. Meidät erittäin sydämellisesti vastaanottanut piispa
Mameo lupasi lähteä kanssamme päivän retkelle kotikyläänsä, muutaman tunnin
ajomatkan päähän kaupungista. Piispa kuuluu maasai-kansaan, joiden parissa
Lähetysseura tekee paljon töitä juuri Morogoron alueella. Kansa pitää kiinni
perinteisestä paimentolaiselämänmuodostaan ja on muutenkin hyvin vahva ja
näkyvä poikkeus Tansanian yhteenhioutuneiden etnisten ryhmien mosaiikissa. Jopa
Arushan vahvasti länteenpäin kallistuvassa katukuvassa näkyy tuon tuosta
perinteisiin asuihinsa ja koruihinsa sonnustautuneita Maasaita, jotka tuntuvat
lähes poikkeuksetta olevan ylväspiirteisiä ja pitkiä, kaiken kaikkiaan
vaikuttavia ilmestyksiä. Vanhassa pitäytymisen varjopuoliin kuuluvat taas
epäluuloisuus ulkopuolisia kohtaan, koulutuksen ylenkatsominen ja tyttöjen
ympärileikkaaminen. Viimeksimainitun kauheuden kitkemisessä saavutettiin
huomattava merkkipaalu, kun alueen maasai-johtajat kielsivät yksiselitteisesti
tyttöjen silpomisen viime vuonna järjestetyssä kokouksessaan. Muutos on
tietysti valtavan hidasta asioissa, joiden juuret ulottuvat niin kauas
historian hämärään, mutta askel on silti äärimmäisen tärkeä. Se on sitä ennen
kaikkea siksi, että se oli maasaiden oma päätös, johon vaikutti koulutettujen
ja valistusta saaneiden maasaiden oma halu muuttaa omia perinteitä. maasait,
kuten ehkä ihmiset yleensäkin, ovat varsin epäluuloisia ulkopuolelta tulevia
neuvojia kohtaan (varsinkin sellaisia, joiden lauseet ovat muotoa "teidän
pitää"). Nyt kuitenkin pitkä vaikuttamistyö, jota mm. Lähetysseura on
ollut pitkäjänteisesti tekemässä, on alkanut kantaa uudella tavalla hedelmää.
Tie on vielä luonnollisesti todella pitkä, mutta kuunnellessamme nuoren polven
Maasaita (nämä haastattelut olivat varsinainen syy Morogoroon tulemiselle)
tuntui siltä että toivoa on. Niin väsynyt lause kuin se onkin, koulutus on vaan
avain jotakuinkin kaikkeen. Oli inspiroivaa kuulla se asianosaisten itsensä
suusta.
Mutta takaisin
kiirastorstaihin. Kylävierailumme syynä oli se toinen suuri kivi maasai-yhteisön
kollektiivisessa sandaalissa, nimittäin kiistat maaomistuksesta. maasaiden
parissa kovin jätkä on edelleen se, jolla on eniten karjaa (ja vaimoja, mutta
se on toinen juttu), ja karja tarvitsee ravintoa. Koska tosimies ei rupea rehua
farmaamaan, liikutaan karjalaumojen kanssa vihreämmille niityille aina kun
edellinen asuinseutu alkaa olla loppuunkaluttu. Tällainen elämänmeno ei
ilahduta maanviljelijöitä, joilla on ymmärrettävästi vähän toisenlaisia
suunnitelmia viljelyksilleen kuin järjestää all you can eat-buffetteja
ohivaeltavien maasaiden karjalaumoille. Maasait ovat tyytymättömiä hallituksen passiivisuuteen. Heidän mukaansa hallitus on toiminut (silloin kun se on
toiminut) lähinnä reaktiivisesti, ja aloite on jäänyt paikallistasolle. Näin maanviljelijöiden ja maasaiden kiistat ovat edenneet jopa väkivaltaisuuksiin
asti. Näin oli käynyt myös piispan kotikylässä, ja viimeisimpänä käänteenä
maanviljelijät olivat päättäneet kaivaa peltojensa ympärille, jonka nimi olisi
keskiajan Euroopassa ollut vallihauta, mutta täällä sitä kutsutaan
tuttavallisesti vain ojaksi.
Kun astuimme
aamulla Kuusikallioiden autoon, ei takapenkillä istunutkaan piispa, vaan kaksi
suunnilleen aasien ikäistä naista. Piispalle oli tullut tärkeä meno, mutta
hänen veljentyttönsä Rachel, oikeustieteen opiskelija otti setänsä paikan
asiantuntijana, oppaana ja tulkkina. Toisen naisen henkilöllisyys ei ainakaan
meille ikinä selvinnyt, ja hän katosikin välittömästi saavuttuamme Kambalan
kylään. Taisi olla kyydin tarpeessa. Kambalassa kurvasimme ensin piispan
kotitalon pihaan, ja piispatar tarjosi vierailleen uskomattoman hyvää teetä ja
maukkaita munkkeja kuulumistenvaihdon lomassa. Samassa juttutuokiossa selvisi
myös se että emme pääsisikään illalla ehtoolliselle. Koska piispa ei
tullutkaan, oli kiirastorstaikirkko pidetty evankelistan johdolla
sanajumalanpalveluksena aamuvarhaisella, kuten ehtoollisen asettamisen
muistopäivän henkeen kieltämättä kuuluukin. Myös Rachel tunnusti, että ei
oikeastaan tiedä maaoikeuksiin liittyvästä lainsäädännöstä juuri mitään, sillä
häntä kiinnostavat enemmän ihmisoikeudet. Tästäkään ei ongelmaa saatu
aikaiseksi, sillä kylä oli Rachelille tuttu ja hän tulkkasi masai-kielistä
keskustelua erinomaisesti. Silti meitä
afrikkanoviiseja alkoi jo hieman hymyilyttää.
Riikka ja uudet ystävät |
Lisää oli
kuitenkin luvassa, kun siirryimme kylän toiselle laidalle tapaamaan
kyläpäällikköä. Arvokkaalla herralla oli toki tiedossa että vieraita tulee
"tänään", mutta sen täsmällisempien aikamääreiden ilmoittaminen olisi
ollut outoa. Saapuessamme paikalle meitä oli vastassa muutama vanhempi
herrasmies sekä kymmenkunta pientä lasta, joiden elämään "mzungut"
kameroineen ja kummallisine hiuksineen toivat tervetullutta vaihtelua. Kun
lasten kanssa viihdytimme toinen toisiamme, soittelivat vanhemmat miehet
päällikölle ja sellaisille kylänmiehille, jotka saattaisivat tietää, mistä
tämän voisi löytää. Lopulta mies saapui paikalle, antoi yhdellä lauseella koko
ajan vieressämme istuneelle vanhemmalle herralle luvan kertoa kylän asioista,
ja katosi. Mies alkoi kertoa kylän tarinaa (jonka luonnollisesti tunsi paremmin
kuin hyvin) kun me vilkuilimme epäuskoisina päällikön loittonevaa selkää.
Myöhemmin hän kuitenkin palasi tuoden virvokkeita sekä erinäisiä asiakirjoja,
joissa näkyi erilaisia linjanvetoja siitä, mikä osa maasta kuului kenellekin.
Sitten oli aika
lähteä katsomaan "ojaa", joka aiheutti paimentolaisissa pelkoa eläinten
ja lasten turvallisuudesta. Ympärillemme oli kerääntynyt vajaat parikymmentä
maasai-soturia, jotka lähtivät saattueena mukaan eturintamaan. Ojalle
päästäksemme ajoimme umpipuskassa sen verran pitkän matkan, että aloimme jo
ihmetellä, että lapsen joka aikoo ojaan pudota, on syytä ottaa eväät mukaan
lähtiessään kylästä. Toisaalta juuri lapset paimentavat usein laumoja niiden
etsiessä ravintoa, ja ojan täyttyessä vedellä eläinten houkutuksen kurottaa
juomaan ja siten pudota alas luita katkoen ymmärtää riskiksi. Riski
konkretisoitui kun saavuimme kuilun reunalle. Maanviljelijöiden "oja"
oli noin kuusi metriä syvä ja kaksi metriä leveä, kunnioitusta herättävä puolustusmekanismi,
jota kaivettiin isoilla kaivinkoneilla. Maasaiden mielestä aita olisi
ollut inhimillisempi ja turvallisempi ratkaisu. Valtiota haluttiin
aktiivisemmin mukaan linjaamaan maanjaosta, vaikka samalla siihen suhtauduttiin
pessimistisesti. Tansanian valtio kun ei tunnusta paimentolaisuutta elinkeinona. Paimentolaiselämän sovittaminen nykyaikaiseen
yhteiskuntaan ei kieltämättä ole kovin helppo pala purtavaksi, vaikka maasaiden hädän
elinkeinonsa puolesta ymmärtääkin. Toivottavasti keskusteluyhteys eri osapolten välillä vahvistuu. Kaiken kaikkiaan päivä oli hyvin
opettavainen, ja kaikkine käänteineen (palattuamme Morogoroon meni illallisella
kaupungin hienoin hotellikin pimeäksi ja tarjoilijat hortoilivat pimeässä kynttilöiden
kanssa) täyttä Afrikkaa.
Visa, pastorit Rhoda ja Katri ja saarnaaja |
Seuraavana
päivänä, pitkäperjantaina, meidät oli kutsuttu kaupungin laitamille kirkkoon,
ja kirkkoaasin vastuulle oli jopa sälytetty saarnatehtävä. Meitä oli
toistuvasti kehotettu olemaan stressaamatta asiasta, ja pitkäperjantain
sanottiin sisältävän täällä huomattavasti vähemmän synkistelyä kuin
kotipuolessa. Edellisenä iltana illallisella Rachel kuitenkin onnistui saamaan
pienen jännityksen pintaan kertomalla omia näkemyksiään kyseisen päivän
kirkonmenoista, jotka taas olivat hyvinkin mollivoittoiset ja kotoisan
kuuloiset. Emme kuitenkaan päätyneet muuttamaan saarnaamme, ja se menikin ihan
mukavasti meidän vuoroillamme puhuessa ja pastori Rhodan kääntäessä. Kirkossa
nähtiin myös lasten esittämiä näytelmiä, joista toisten tunnistaminen
pitkäperjantaihin liittyviksi Raamatun kertomuksiksi oli huomattavasti helpompaa
kun toisten. Ilmeisesti osa isoon rooliin kaavailluista lapsista oli lähtenyt
yllättäen lomalle, ja tuuraajien briiffaus oli jäänyt vähän pintapuoleiseksi.
Toimivaa silti. Näin saatiin Riikka Pirin elämän ensimmäinen saarna hoidettua
kunnialla läpi, aasien virallinen siirtyminen lähetyssaarnaajan kategoriaan
suoritetuksi ja kirkkovuosi kuljetettua synkimpään vaiheeseensa ennen suurinta
iloa.
Maasai-kuorolaisia ja jumiksen toimitajia. |
Tämä ilo otettiin
vastaan Morogoron hiippakunnan pääkirkossa, jossa oli tupa täynnä väkeä,
tv-kamerat paikalla ja musiikkiesityksiä toisensa perään. "KRISTO
AMEFUFUKA", Kristus ylösnousi, kaikui useaan kertaan, johon seurakunta
vastasi "AMEFUFUKA, KWELI, KWELI HALLELUYA (ylösnousi, totisesti,
totisesti, halleluja)" jonka jälkeen kirkkokansa päästi ilonsa irti
ulisemalla kuin palosireenit vaihtelevan aikaa. Juhlan tuntu oli käsin
kosketeltava. Piispa Mameo saarnasi, ja maan tavan mukaan Morogoron Regional
Comissioner, paikallishallinon korkein virkamies oli paikalla kertomassa omat
terveisensä. Pääsiäisen jälkeen valtakunnan sanomalehdet ruotivatkin muutaman
päivän piispojen ja poliitikkojen puheita kirkoissa. Molemmat olivat hyvin
poliittisia näin pääsiäisenä, ja suunta oli sama: Korruptiota vastaan on
taisteltava ja jokaista tarvitaan. Presidentti Magufuli oli osallistunut
luterilaiseen pääsiäisjumalanpalvelukseen, vaikka onkin roomalaiskatolilainen.
...ja näin. |
Näitä lehtiä
lueskellessa matkasimme Dar es Salaamiin, jossa aioimme viettää seuraavat pari
päivää lomaillen. Kohde valikoitui kovin yllättävästä syystä, nimittäin
jalkapallon vuoksi. Etenkin 50% meistä olikin yhtä hymyä, kun saimme
Lähetysseuran luottokuski Allanilta käteemme liput Tansania-Tsad-maaotteluun.
Riemu muuttui kuitenkin seuraavana, oletetun pelipäivän aamuna epäuskoksi, kun
Tsadin jalkapalloliitto tiedotti rahojen loppuneen ja maan vetäytyvän Afrikan-mestaruusturnauksen
karsinnoista välittömällä efektillä ja perään Stubbilta tuttu "sori siitä". Riikka, joka oli psyykannut itseään ottelua varten jo
useamman päivän, murtui silminnähden, kun taas Heikki tyytyi kuolemaan sisältä.
Tästä syystä Riikka epäilee Heikin edelleen elävän kieltämisvaiheessa kriisinsä
kanssa. Seuraavana aamuna istuimme Allanin autoon, ja kurvasimme kohti
bussiasemaa. Hetken hiljaa oltuaan Allan totesi "Heikki, this is
Africa." Uskottava se kai on. Yllättävämpää oli se, että lippurahat
palautettiin jo seuraavana päivänä.
Katukuvaa eri puolilta Dar es Salaamia. |
Kun aikaa näin
yllättäen vapautui, päätimme katsella ympärillemme kaupungissa, joka oli lähes
yksimielisesti dumattu liian kuumaksi, liian täydeksi ja liian kaoottiseksi
liikenteeltään. Lämpötilan suhteen arvio olikin kohdallaan, mutta muuten
pääsiäismaanantain vaikutus oli häkellyttävä ennakko-oletuksiimme nähden.
Kaikki oli kiinni, eikä ihmisiä eikä autoja ollut missään. Kun vaeltelimme
kirkkaassa valossa sinisen Intian valtameren rannalla talojen lomassa
aavekaupungissa, tunnelma oli melko surrealistinen. Dar es Salaam ei
paljastanut meille todellisia kasvojaan, eikä jalkapalloa, mutta tarjosi
rauhallisen osuuden minilomaamme. Loman jatkosta ja paluusta arkeen
työntekijäpäivien kautta kuulette lisää seuraavassa kirkkoaasissa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti