Pieni valtio Afrikassa

Blogi ei oikein tahdo päivittyä, kun kiirettä pitää. Tällä kertaa on myös ollut jonkinverran prosessoitavaa, enkä ole oikein tiennyt miten kirjoittaa. Pahoittelut kaikille kolmelle aktiivilukijallemme odottelusta!

Edetään kuitenkin kronologisesti. Arusha jäi siis taakse. Kun ajoimme kaupungin läpi kohti Kilimanjaron lentokenttää aamuvarhaisella, oli yhdessä korttelissa työ jo täydessä käynnissä. Tansanian kansallinen eläkerahastopulju oli pitkään ja hartaasti rakentanut kaupungin keskustaan lasi- ja metallikolossia uudeksi paikallispäämajakseen, ja oli vihdoin suuri avajaispäivä. Tansanialaisille niin kovin rakkaita muovisia puutarhatuoleja aseteltiin riveihin, äänentoistoa testailtiin ja maasai-ryhmä harjoitteli perinnetanssiesitystään, sillä itse presidentti Magufuli oli tulossa vihkimään pytingin käyttöön. Myöhemmin minulle selvisi, että puheessaan presidentti olikin kiitellyt kovasti kauniista seremoniasta, mutta tehnyt myös selväksi, että se oli sitten viimeinen kerta kun hän tulee paikalle vihkimään tällaisen epäkäytännöllisen, pompöösin rakennushirviön. Hän kehotti suorasanaiseen tapaansa eläkefirmaa käyttämään kansalaisten rahoja fiksummin vähemmän övereihin toimistorakennuksiin, tai vielä mieluummin sellaisiin, joissa on toimitiloja pienyrittäjille tai muuta mukavaa. Äijässä on tyyliä, siitä ei pääse yli eikä ympäri!

Lentokentällä hyppäsimme Katrin kanssa Precision Airin siiville määränpäänä Mwanza. Firma ei ollut nimensä veroinen, mutta en pahastunut, sillä kone oli Mwanzassa rutkasti etuajassa. Hyppäsimme taksiin ja aloimme tietöiden lomassa matkata kohti keskustaa. Tämä kyseinen tienlevennystyö oli niin ikään Magufulin käsialaa. Aiemmin tänä vuonna hän perui Union Dayn, eli Tanganyikan ja Sansibarin yhdistymispäivän juhlallisuudet, ja ilmoitti että säästetyillä miljardeilla laitetaan tämä kyseinen tieyhteys maan toisiksi suurimassa kaupungissa kuntoon.

Saavuimme hotellillemme, josta löysinkin ilokseni Riikan, joka sitten paikallisoppaanani näytti minulle kaupunkia. Mwanza tuntuu koostaan huolimatta paljon verkkaisemmalta ja rauhallisemmalta kaupungilta kuin Arusha. Oman osansa tekee varmasti myös vajaat kymmenisen astetta korkeammat lämpötilat. Kauniin Victoriajärven ja eriskummallisten kalliolohkareiden keskellä levittyvä suurkaupunki ei ole lainkaan samalla tavalla Eurooppaan päin kallellaan kuin täkäläinen kotipitäjäni. Sen sijaan kaupungissa tuntuu olevan paljon intialaistaustaista väkeä. Heillä on myös omat komeat temppelinsä ja moskeijansa, jotka tuovat hauskan mausteensa hyvin afrikkalaiseen kaupunkiin. Silti Riikka oli kuitenkin minulle kaupungin paras nähtävyys. Vietimme päivän yhdessä, mutta illaksi Riikka suuntasi takaisin Nyakatoon ja minä meni aikaisin nukkumaan, sillä seuraavana päivänä jatkaisimme Katrin kanssa matkaa. Vielä ei nimittäin ollut aika jäädä Rock Cityyn.

Victoriajärven rantaa. Keskellä Bismarck Rock, kaupungin maamerkki.

Nyt alkaa sitten se osio, jota olen tässä enimmäkseen pyöritellyt.

Mwanzaa ylävinkkelistä.

Aamulla seuraamme liittyi Tanganyika Christian Refugee Servicen (TCRS) väkeä, joiden vieraina olisimme seuraavat pari päivää. TCRS on Lähetysseuran yhteistyökumppani, jolla on pitkä historia ja monenlaisia projekteja ympräi maata. Nimensä mukaisesti juuret, ja suurelta osin myös nykyinen fokus, järjestöllä ovat pakolaisten parissa tehtävässä työssä. Tansanialla on pitkät perinteet itäisen Afrikan kriisien sovittelijana ja pakolaisten auttajana, ja tästä perinnöstä ollaan laajalti ylpeitä. Niinpä tälläkin hetkellä Kigoman maakuntaan tulee joka päivä 150-200 ihmistä rajan yli Burundista. Heille etsitään paikat pakolaisleiriltä, heidän perustarpeisiinsa vastataan ja heidän turvallisuudestaan pidetään huolta.

Uusia tulijoita Mtendelin pakolaisleirillä.

Mikä ihmeen Burundi? Myönnän avoimesti, että olin itsekin maan tilanteen suhteen jotakuinkin samalla tasolla kuin eräs kaverini, jota seuraavaksi häpeilemättä suoraan lainaan: "Burundi? En kyllä tiedä siitä mitään muuta kuin burundinpadan. Ei kun hitto, onks sekin burgundi?" On. On se Burgundi. Tämä on jotain ihan muuta. Tämä on sitä, mitä Ruandassa tapahtui 1994, ainoa vain että Burundissa se sama tapahtui jo silloin ja tapahtui taukoamatta jotakuinkin vuoteen 2008 saakka, joilloin jonkinlainen hauras rauha saatiin solmituksi eri osapuolten välillä. Presidentti Pierre Nkurunziza näytti onnistuvan maan vakauttamisessa. Hän vaikuttikin paperilla erinomaiselta johtajalta Burundin kaltaiselle maalle. Hänen isänsä oli hutu ja äiti tutsi, ja siten hänen ajateltiin nousevan etnisten rajanvetojen yläpuolelle. Hän oli myös entinen kapinallisjohtaja, joka oli kuitenkin jo hyvän aikaa sitten siirtynyt ennen kaikkea poliittiseksi toimijaksi. Kaiken tämän lisäksi Nkurunziza itse oli viettänyt osan elämästään pakolaisleirillä, jonka voisi kuvitella tuovan tietynlaista perspektiiviä inhimilliseen kärsimykseen.

Jono kaivolle.

Toisin kuitenkin kävi. Valtakautensa venyessä presidentistä tuli yhä autoritäärisempi ja suvaitsemattomampi toisinajattelijoita ja kriitikoita kohtaan. Vanhat haavat alkoivat repeytyä auki siellä täällä. Keväällä 2015 Nkurunziza ilmoitti hakevansa kolmannelle presidenttikaudelle siitä huolimatta, että maan perustuslaki ei sellaista mahdollisuutta anna. Jonkinlaiset vaalit järjestettiin odotetuin tuloksin. Edes kaikkien janoisten sankari Sepp Blatter ei voinut tilannetta enää pelastaa (http://www.bbc.com/news/world-africa-36104168) vaan Nkurunzizasta tuli presidentti ja mellakka oli valmis. Maa syöksyi takaisin etnisen ja poliittisen väkivallan kaaokseen, josta se ei ole vieläkään noussut.

Burundissa on, aivan kuten Ruandassakin, kaksi suurta etnistä ryhmää, hutut ja tutsit. Hutut ovat molemmissa maissa enemmistökansa, jotka ovat historiallisesti saaneet elantonsa maanviljelystä. Tutsit, selkeä vähemmistö, taas ovat pastoralisteja kuten vaikkapa täkäläiset maasait, ja maasaiden tapaan usein pitkiä, hoikkia ja ylvään näköisiä. Nämä ulkonäköseikat pistivät rotuopista innostuneet Burundin ensimmäiset siirtomaaisännät, saksalaiset, jakamaan kansan kahtia. Eri lähteet ovat eri mieltä siitä, loivatko saksalaiset keinotekoisesti yhdestä (tai useammasta) kansasta kaksi pseudoetnistä ryhmää, vai vahvistivatko he jakoa, joka todella pohjautui etnisiin eroihin. Niin tai näin, hallitessaan Burundia osana Deutsch Ostafrikaa, siirtomaaherrojen konsensus oli, että tutsit ovat ylempää rotua ja kaikin puolin kehittyneempää väkeä kuin yleisesti lyhyemmät ja pyöreämmät hutut. Tästä johtuen tutsit valikoitiin saksalaisten paikallisiksi liittolaisiksi, heille annettiin parempaa koulutusta ja sen seurauksena he olivat pian yliedustettuina hallinnossa, sotaväessä, koululaitoksessa ja kirkoissa. Enemmistö hutuista, ja siten koko kansasta, jäi näitä etuuksia vaille. Kun Burundi siirtyi ensimmäisen maailmansodan jälkipyykissä Belgian alaisuuteen Saksan menettäessä siirtomaansa, juuri minkään ei voi sanoa muuttuneen. Belgialaiset jatkoivat saksalaisten linjoilla tutseja suosien.

Papuja kuivattamassa.

Kun kansainvälinen paine sekä paikalliset kansannousut alkoivat puristaa kolonialisteja antamaan siirtomailleen itsenäisyyden, Burundia käytännössä hallinneet tutsit alkoivat ynnäilemään. Itsenäisyys tarkoittaisi vapaita vaaleja, ja vapaat vaalit tarkoittaisivat käytännössä hutujen valtaannousua. Se ei kuulostanut valtapitävistä kovin hyvältä. Kun itsenäisyys koitti vuonna 1962, alkoivat myös etniset konfliktit. Tutsit etsivät ja tappoivat hutuja ja hutut tutseja. Sotilaallisia, parlamentaarisia, puolisotilaallisia ja puoliparlamentaarisia ryhmiä nousi vuosien mittaan, presidenttejä tuli ja meni. Varmaa oli vain se, että Burundi ja sen ihmiset kärsivät. Pakolaisleireillä käymieni keskustelujen pohjalta etnisyys ja politiikka näyttelevät tietysti merkittävää roolia. Kuten TCRS:n aluepäällikkö sanoi, "paetessaankin burundilaiset tietävät mihin suuntaan juosta". Hutut pakenevat Tansaniaan, tutsit Ruandaan ja Kongoon. Nkurunzizasta kaikilla on tietysti mielipide, vaikkei sitä ääneen usein sanotakaan. Silti, kaikki tuntuu jotenkin sekavalta. Aivan kuin kukaan oikeastaan enää jaksaisi muistaa, mistä koko konfliktissa on kyse. Maassa kerrotaan liikkuvan nuorista miehistä koostuvia joukkioita, jotka koputtavat ovelle ja kysyvät, kenen puolella olet. Väärä vastaus johtaa kodin palamiseen ja asukkaiden kuolemaan. Oikeaa vastausta ei taas voi ikinä arvata, sillä joukkoja on molemmilla puolilla. Toisaalta epäilemättä kaikki joukkiot ovat lopulta varmuudella vain itsensä puolella. Juurettomuus, toivottomuus ja jatkuva epävarmuus luovat tilaisuuksia, jotka tekevät varkaan. Se otetaan, mitä irti saadaan.

Tällaisista oloista ihmiset siis pakenevat Tansaniaan, joka kokee velvollisuudekseen ja kunnia-asiakseen pitää rajan avoimena. Leireillä ihmiset ovat turvassa, mutta tunnelma on uskomattoman lamaantunut ja näköalaton. Monet leireilläolevista perheistä viettivät samaisilla leireillä hyvän siivun 1990-lukua ja 2000-luvun alkua, palasivat sitten kotiinsa tilanteen hetkeksi rauhoituttua, ja ovat nyt tulleet takaisin. Tekemistä ei yksinkertaisesti ole. Toivoakaan ei aina oikein jaksa, kun Burundin historiassa juuri mikään ei viittaa asioiden parantumiseen. Vedestä ja muusta välttämättömästä on pulaa, vaikka elossa pysytäänkin. TCRS ja muut järjestöt järjestävät erilaisia aktiviteetteja pakolaisille, ja opettavat heille hyödyllisiä taitoja. Itsellenikin lyötiin rumpukapulat käteen kesken perinteisen burundilaisen rumpu- ja tanssishown. Kauniisti muotoiltuna voisin sanoa tuottaneeni hetken iloa pakolaisleirin harmaaseen arkeen, rehellisempi arvio lienee että Pohjois-Euroopan notkeimpana rautakankena ja rytmitajultani keskimääräisen kumisaappaan tasolla ollessani en ihan sulautunut joukkoon. Eikä se johtunut vain ihonväristä.

Kirjoitin kauhean pitkästi, ja enimmäkseen aiheeni vierestä. Minulla oli siihen kuitenkin syyni. Niitä on noin kolme.

Juttutuokio erään perheen kanssa. Kuulijoita riittää.

Ensinnäkin, vierailu pakolaisleirillä, ihmiskohtaloiden kuunteleminen ja sen kaiken asettaminen perspektiiviin lukemalla aiheesta (tässä, ja monessa muussakin Afrikkaan liittyvässä aiheessa voin suositella erittäin lämpimästi Richard Dowdenin erinomaista kirjaa nimeltä Africa - Altered States, Ordinary Miracles, jossa on myös loistava kappale Burundista ja Ruandasta) on yksi tämän reissun, ja jossain määrin varmasti koko elämän, silmiäavaavampia kokemuksia. Saattaa kuulostaa kliseeltä, mutta ei voi mitään. Pieneltä tuntuvat monet omat ongelmat ja entistä pikkusieluisemmalta kaikki huutelut elintasopakolaisuudesta ja miksiettejääpuolustamaanisänmaata-ininät. Myös Tansanian avoimuus ja marssijärjestys puhuttelee. Täällä kitketään korruptiota, laitetaan poliitikot matkustamaan kakkosluokassa ja perutaan övereitä juhlallisuuksia. Koulutukseen halutaan panostaa ja pakolaisten auttaminen ei aiheuta kysymyksiä. Tietenkään en väitä että Suomi ja Tansania olisivat suoraan verrannollisia toisiinsa. Maiden lähtökohdat ovat tietysti aivan erilaiset, samoin haasteet. Silti ajattelen että kyllä sen pitäisi ennemmin olla Suomi, joka näyttää tietä ja johtaa esimerkillään. Sille jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan. Nykytilanteessa vertailu, niin keinotekoista kuin se onkin, ei todella mairittele.

Toiseksi, koin vahvasti, että toivottomuuden keskelläkään työ ja inhimillisyys ei ole turhaa. TCRS oli yksi vaikuttavimmista Tansaniassa kohtaamistani järjestöistä. Heillä oli visio, organisaatio ja sydän kunnossa ja paikallaan. Paitsi että he hoitivat pakolaisleirien (joita johtavat YK:n pakolaisjärjestö UNHCR ja Tansanian valtio) vesi-, sanitaatio- ja hygieniapalvelut, he osasivat ajatella myös isompaa kuvaa. Kuinka integroida tulijoita? Kuinka tarjota heille mielekästä tekemistä? Kuinka tukea leirien lähellä olevia kyliä, jotta niissä elävät ihmiset eivät katkeroituisi siitä, että leiriläiset saavat kaiken ja heidät unohdetaan. Palapeli on iso ja sen hahmottaminen vaatii osaamista ja yhteistyötä. Naapurimaa Ruanda on noussut jaloilleen vastaavista olosuhteista, vaikkakaan ei ongelmitta. TCRS:n ja heidän kaltaistensa järjestöjen toimintaan kannattaa tutustua, ja sitä kannattaa tukea. Siinä Suomen Lähetysseurakin on mukana.

Kolmanneksi, tieto, tuo kuuluisa tuskan lisääjä, on kuitenkin lopulta ainoa tie ymmärrykseen. Ymmärrys on puolestaan ainoa tie toimintaan maailman parantamiseksi. Ja siihen meidät kaikki on omalla pienellä ja vajavaisella tavallamme kutsuttu. Vierailu laittoi minut perehtymään Burundiin, ja halusin jakaa sitä, mitä en ennen todellakaan tiennyt. Tämä siksi että luulen, että Rakas Lukijani on jotakuinkin yhtä pihalla kuin minä vielä jokunen viikko sitten. Sille Rakkaalle Lukijalle, joka et ollut yhtä pihalla, pahoittelen mahdollisia asiavirheitä. Ymmärrykseni ei ole syvää, mutta haluan sitä kasvattaa. Halua sinäkin. On Burundia, on Eritreaa, on Keski-Afrikan Tasavaltaa. On Angola, Somalia ja Kongo. Ja niin paljon muita. Ja kaikki ne ovat täynnä ihmisiä, jotka eivät ole osaansa valinneet. Kaikessa on oma, usein karu, logiikkansa. Se logiikka on usein omaamme nähden vierasta, mutta harvoin täysin samaistumiskyvyn ulkopuolella. Opetellaanhan näkemään tätä logiikkaa. Vahingossa siinä oppii jotain itsestäänkin.

Rukoilkaa rauhaa ja sovintoa.

Peace.

Heikki

Ilmojen halki

Lengai-vuori lentokoneesta

"Tossa on toi kiitotie, näetkö? Tervetuloa Malamboon". Lentäjä/pastori Jarkko huitoo kädellään jonnekin, missä allekirjoittanut näkee lähinnä kylän talojen loppuvan ja perinteisen afrikkalaisen "puskan", matalaa piikkikasvia kasvavan ruohotasangon, alkavan. Hetken päästä huomaan, että kenties tosiaan Jarkon osoittamassa paikassa piikkipuskat onkin raivattu pois ja jonkinlainen kaistale enemmän vähemmän tasaista maata on paljastunut niiden alta. Tuulisukkakin löytyy puunoksaan sidottuna. Vielä kun paikalla laiduntanut lauma vuohia väistää paimenineen armollisesti, pääsee kuusipaikkainen kone suorittamaan laskeutumisensa, joka on odotusarvooni nähden noin kuusisataa kertaa pehmeämpi. Silti ero lähtöpaikkaamme on valtava, eikä Arushan kenttäkään varsinaisesti ole mikään Frankfurt.

Malambossa.

Mutta mitä tässä juuri tapahtui? Aloitetaanpa alusta. Mission Aviation Fellowship (MAF) on järjestö, joka oman itse määrittelee tehtäväkseen "bringing hope to isolated people" eli toivon tuomisen eristyksissä eläville ihmisille. Käytännössä tämä tarkoittaa usein sitä, että järjestö lennättää suurten välimatkojen ja hankalien tieyhteyksien maissa ihmisiä ja tarpeellista tavaraa paikkoihin, joihin muilla keinoilla matkaamiseen tuhlautuisi tuhottomasti aikaa. Nämä ihmiset ovat usein sairaanhoitohenkilökuntaa tai seurakunnan työntekijöitä, jotka menevät paikkoihin, joissa ei klinikoita tai kirkkorakennuksia juuri ole.

Nousu Malambosta. Lengai oikealla.

Yksi paikka, jonne MAF lentää, on nimeltään Malambo, joka sijaitsee syvällä maasai-maalla Serengetin tasankojen, suolajärvi Natronin ja Kenian rajan muodostaman kolmion keskellä. Ol Doinyo Lengai, maasaiden pyhä vuori, vartioi kylää horisontissa. Matka autolla Arushasta veisi jotakuinkin kaiken valoisan ajan päivästä, vaikka matkaa on "vain" vajaat 400 kilometriä. Nyt ollaan todella siellä kuuluisassa jossakin, keskellä ei mitään. Toisaalta ei voida sanoa että oltaisiin täysin modernin maailman ulottumattomissa. Siitä todistaa selkeimmin upouusi kännykkämasto, joka hallitsee maisemaa joka puolelta. Ihmiset tulevat ottamaan meitä vastaan. Jarkko on heille tuttu jo useilta lennoilta, samoin saksalainen Angela, joka on tullut paikalle katsomaan, mitä hänen tukemansa ja opastamansa naisryhmät ovat viimeaikoina puuhailleet. Minä ja amerikkalainen Pam, joka Angelan tavoin tukee pienyrittäjyyttä maasaiden parissa, olemme uusia tulokkaita. Itse olen aseistautunut kynällä ja paperilla. Minun tehtäväni on kirjoittaa juttua paikallisesta raamattukoulusta.

Ensitöikseni lounaan jälkeen kiipeän kuitenkin Jarkon kanssa takaisin lentokoneeseen, joka lastataan lisäksemme neljällä, perinteisiin maasai-sotureiden asuihin veitsineen päivineen sonnustauneella, evankelistalla. Malambo nimittäin on, niin uskomattomalta kuin se ympärille katsomalla tuntuukin, jonkinlainen keskus. "Ne muut kylät ovat OIKEASTI syrjässä, OIKEASTI pieniä ja OIKEASTI aika kehittymättömiä", ja siksi MAF:in toimintaperiaate täällä onkin se, että Malamboon tullaan pariksi päiväksi, ja sieltä käsin lennätetään sitten "niihin muihin kyliin". Tällä kertaa viemisinä on siis evankelistoja, jotka menevät paikalle palvelemaan seurakuntaa, esimerkiksi pitämään jumalanpalveluksia, antamaan avioliittoneuvontaa tai johtamaan kuoroharjoituksia. Todennäköisimmin näitä kaikkia, ja vähän muuta.

Ensimmäisen kylän kiitotie kieltämättä tukee tätä mielikuvaa. Malambon vastaava alkaa tosiaan tuntua international airport - tasolta. Luonnonlakeja uhmaten kiitotie näyttää olevan samaan aikaan ylä- ja alamäessä, sekä hieman vinossa sivusuuntaakin. Paikalla on myös termiittien kaivamia kuoppia ja kiitotien päässä muutama lehmä, jolla ei ole aikomustakaan siirtyä. Silti sekä lasku, että kiitosrukouksen jälkeen hyvästiksi vilkuttaneen evankelistakaksikon puiden lomaan katoamisen jälkeen tapahtunut nousu sujuvat ongelmitta. Pilotti ei kuitenkaan ole tyytyväinen. Hänellä on sanansa sanottavana Malambossa tämän kiitotien kunnosta.

Elisha esittelemässä Raamattukoulua.

Seuraavassa kylässä asiat ovat paljon paremmin ja kiitotiekin on, tällä päivitetyllä ymmärrykselläni ko. sanan mahdollisista merkityksistä, varsin hieno. Matkalla näemme myös kirahveja savannilla. Jätettyämme evankelistat kylän markkinahumuun, palaamme Malamboon. Jarkko käy noukkimassa heidät takaisin seuraavana päivänä. Minä keskityn jututtamaan raamattukoulun pääopettajaa ja kylän vanhinta evankelistaa Elishaa. Hänen koulunsa antaa opetusta maasaiden maa-kielellä, joka on täysin poikkeuksellista Tansanian swahilin hallitsemassa opetuskentässä. Siksi koulun järjestämille evankelistan pikakursseille hakeutuukin maasaita aina Keniaa ja Morogoroa myöten. Oppilaat tuntuvat olevan äärimmäisen motivoituneita, eikä koulussa anneta edes kirjoitus- ja lukutaidon puutteen haitata. Ne taidot kuulemma oppii siinä kätevästi samalla kun oppii "elämään kuin Jeesuksen opetuslapsi" - koulun mottoa ja Elishan unelmaa lainaten. Työ kantaa hedelmää. Malambon ensimmäinen, amerikkalaisten lähettien perustama kirkko on vuodelta 1954, ja olen aika varma että rakkaaseen Arabianrannan yksiööni olisi mahtunut heittämällä enemmän väkeä. Uusi, paljon isompi, on rakennettu ensimmäisen viereen 1984 ja näiden takaa löytyy jo aivan uusi ja kylän mittakaavassa valtava rakennus, otettiin käyttöön vuonna 2012, joskaan se ei ole vieläkään "ihan valmis". Elishan aloittaessa työt Malambossa vuonna 1977, hän oli ainoa työntekijä, eikä ensimmäisessäkään kirkossa juuri tilanpuutteesta kärsitty. Nyt työntekijöitä on yli neljäkymmentä ja seurakunta, joka käsittää noin 150x100 km kokoisen alueen, aiotaan jakaa kahtia ensi vuoden alussa, joka tulee helpottamaan huomattavasti työntekijöiden arkea.

Vietin Malambossa paljon aikaa Elishan Dodoman yliopistossa farmasiaa lukevan pojan Lemayanin kanssa, joka on äärimmäisen hieno mies siitä huolimatta, että onkin Tansanian kovin Bayern München- fani. Hänen kanssaan kävimme kiertelemässä torilla ja katsomassa mestareiden liigaa yhdessä kylän muiden nuorten miesten kanssa kylän suurimmalta tv-ruudulta. Tuumia taisi olla 32. Oli erittäin mukava vaihtaa ajatuksia tämän fiksun nuoren miehen kanssa Malambosta, maasaikulttuurista, elämästä, uskosta ja jalkapallosta. Kaiken kaikkiaan Malambon reissu on kyllä ehdottomasti yksi Tansanian ajan kohokohtia tähän asti!

Grillailua Merun varjossa.

Arushaan palattuani minua odotti kutsu Mesiäislehtojen organisoimiin vappuaaton juhliin. Olin jo unohtanut koko kyseisen juhlapyhän, mutta lupaukset simasta, munkeista ja grilliruuasta laatuseurassa typistivät vastaukseen tarvittavan miettimisajan sekunnin murto-osiin. Illasta tulikin erittäin hauska ja Arushan suomiyhteisöstä paikalla oli varsin hyvä prosentti. Tämä näkyi mm. juttujen tasossa, sillä huomattava osa ajasta, kulttuurillemme uskollisesti, kului eri ihmisten kertaillessa, kuinka fyysisesti pahalta mikäkin osa eri vuorille kiipeämisestä tuntui.


Palatessamme kotiin Kuusikallioiden kyydillä, oli kotitielleni kääntyvä pätkä tukossa. Mahduimme niukin naukin pujottelemaan pysäköityjen ja koristeltujen rekkojen seassa ja päättelimme, että huomenna olisi lupa odottaa jonkinsorttista vappuparaatia. "Kuulet kyllä ihan varmasti kun se alkaa", Visa vakuutteli. Hän oli oikeassa. Kellon näyttäessä 06:17, alkoi suoraan ikkunani alla uskomaton kakofonia eri tahtiin soittavia bändisoittimia, laulua ja ulinaa. Muutaman minuutin itsepetoksen ("kyllä mä vielä nukahdan") jälkeen hipsin katsomaan, kuinka työpaikka toisensa jälkeen marssitti tanssivat työntekijänsä bändin saattelemana alas katua stadionia kohden, jossa kuulemma palkittiin vuoden parhaita työntekijöitä ja pidettiin puheita. Marssijoiden jälkeen saapuivat jo yöllä kohtaamamme rekat ja autot, jotka olikin koristeltu varsin hienosti, tässä muutama:

Vapusta toivuttuani olikin edessä viimeinen toimistoviikkoni Arushassa, arkistointihommien viimeistely ja tavaroiden pakkaaminen hieman haikeissa tunnelmissa. Viimeiset kolme Tansanianviikkoani viettäisin muualla. Viikko sujuikin näissä merkeissä, vaikka kerkisin siinä sivussa sairastaa lyhyen kuumetaudin (kävin kaikissa testeissä, ei löytynyt mitään, äiti ja äidinmieliset huom) ja jättää monet jäähyväiset. Vaikka Arusha jaksaakin välillä vihastuttaa agressiivisilla kaupustelijoillaan ja pitkästyttää toimistoelämällään, oli se kuitenkin minulle muutaman kuukauden ajan koti. Ja hyvä koti olikin, nyt kun sitä näin miettii. Pieni haikeus hiipii kyllä puseroon, mutta eiköhän se tästä karise: Edessä kun on vielä muutama viikko erinäisiä seikkailuita, jälleennäkeminen aasikumppanini kanssa ja sitten paluu Suomeen.

Huhhuh, kirjoitinpas hullut määrät. Kiitos, jos jaksoit lukea tänne asti! Pysyhän kanavalla, kun kirkkoaasin seikkailut kaartavat kohti loppusuoraa!

- Heikki

Ytimessä

Työntekijäpäivien ja Riikan hyvästelemisen jälkeinen viikko sujui tiiviisti toimistohommissa. Arkistointi, tuo työ joka on ollut hyvinkin syvä arvoitus, on alkanut myös näyttää työltä, jolla on tarkoitus. Alla muutama esimerkki siitä, että on sitä aina silloin tällöin ihan perusteltua harrastaa.

Arkistoinnin lomassa katseet suuntautuivat jo kohti Dodomaa. Seuraavana maanantaina oli nimittäin aika suunnata Tansanian Yhdistyneen Tasavallan pääkaupunkiin viettämään neljäpäiväistä kristillisen kasvatuksen seminaaria, jonka suunnitteluun ja toteutukseen Katri oli osaltaan nähtyt valtavasti vaivaa. Aikaisin aamulla kokoonnuimmekin Katrin, myös Lushoton retkellä meitä kuljettaneen Martinin ja peritansanialaiseen tyyliin jostakin ilmaantuneen ja kyytiä vailla olleen kirjanpitäjä Evelynin kanssa autoon, ja hiljennyimme alkurukoukseen. Tansaniassa olisi ennenkuulumatonta lähteä pitkälle automatkalle ilman rukousta, ja paikallisin liikennekulttuurin huomioiden tätä tapaa on hankala kritisoida. Rukous on muutenkin läsnä kaikessa ja kaikkialla, eikä sellaisissakaan tilanteissa, joissa on koolla sekä kristittyjä että muslimeita kukaan jaksa pahoittaa mieltään, jos rukousosion hoitaa naapurin edustaja. Tärkeintä on, että rukoillaan. Suomalaisella tässä on toisinaan vähän sulattelemista, mutta toisaalta meikäläinen keskustelu vaikkapa muslimien "suojelemiselta" kristilliseltä julistukselta tuntuu (niin vilpitön kuin huoli monilla onkin) juuri niin päättömältä kuin se tosiasiassa onkin. Rukous- ja hartauselämä on läpileikkaavaa paitsi uskontojen välillä, niin myös niiden sisällä. Esimerkiksi päätoimiston aamuhartausvuoro kiertää suhteellisen tasaisesti koko henkilökunnan kesken. Myönnän, että en tunne juurikaan suomalaisten tuomiokapitulien saati kirkkohallituksen toimintatapoja, mutta luulenpa, että meikäläisessä kulttuurissa esimerkiksi talonmiehen tai toimistosihteerin kynnys mennä pitämään keskimittainen saarna penkissä istuville piispoille ja kirkon silmäätekeville on melko korkea. Täällä sensijaan esimerkiksi juuri autokuski Martin on varsinainen saarnamies, joka vuorollaan palavasti avaa (yleensä pitkän kaavan kautta) päivän tekstien merkitystä penkissä istuville kirkon pääsihteerille, eri osastojen johtajille kuin vieraileville piispoillekin. Tässä(kin) meillä olisi opittavaa.

Rukouksen jälkeen matka kulki pohjoisten vuoriseutujen kautta keskisen Tansanian tasangoille. Noin kahdeksan ajotunnin jälkeen saavuimme Dodomaan, josta Julius Nyerere, Tansanian ensimmäinen presidentti ja maan ikioma Kekkonen, Mannerheim ja Runeberg samassa paketissa, teki pääkaupungin vuonna 1973. "Mwalimu" (Opettaja) ja "Baba wa Taifa" (Kansan Isä) Nyerere on, etenkin maaseudulla ja vanhemman väen keskuudessa, hahmo jonka kutsuminen legendaariseksi on vähättelyä. Mies, joka kyykytti Idi Aminia sotatantereella ja jonka neuvoja jopa Robert Mugabe kuunteli siirtyi ajasta ikuisuuteen vuonna 1999, mutta hänen maineensa elää. Hänen CCM (Chama Cha Mapinduzi, vallankumouspuolue) - puolueensa harjaa vaalivoittoja toisensa perään, vaikka viimeisimmissä presidentinvaaleissa sen voitto oli jo tiukassa. Vanhempi väki muistelee, kuinka Mwalimu kiersi kärsivällisesti maaseutua, ja jaksoi aina vain opettaa kansaa uudistusten välttämättömyydestä, koulutuksen merkityksestä ja heimoristiriitojen sekä uskonnollisen jakolinjan hautaamisesta uuden tansanialaisen identiteetin alle. Jopa hänen vähemmän onnistuneet poliittiset linjauksensa, kuten Ujamaa-politiikka (https://en.wikipedia.org/wiki/Ujamaa) nähdään Kansan Isän kauniina ajatuksina, jotka hänen onnettomat alaisensa sössivät. Itsenäistymisen alkuhuuman jälkeen varsin nopeasti kurjistunut Tansania ei ollut Mwalimun aikaansaannosta, vaan kansa päinvastoin oli vakuuttunut, että Nyerere olisi kyllä pistänyt hommat kuntoon, jos olisi vain itse ennättänyt kaikkialle. Valitettavasti hänkin oli kuitenkin vain ihminen, ja hänen astuttuaan syrjään maa jäi juuri näiden vähäsempien miesten käsiin. Silti Nyereren perintö on vahva: eimerkiksi Keniassa lähes vastaavassa maineessa oleva ensimmäinen presidentti Jomo Kenyatta täytti systemaattisesti kaikki merkittävät postit oman etnisen ryhmänsä edustajilla ja näin lujitti tribalismia, jonka karua satoa korjataan yhä. Nyerere puolestaan perinnökseen maan, jonka kansalaiset esitelevät itsensä aina ensin tansanialaisiksi, ja vasta sitten oman etnisen ryhmänsä (joita Tansaniassakin on yli 120) edustajaksi. Nyerere, joka itse oli roomalaiskatolilainen, teki myös paljon töitä kristinuskon ja islamin rauhallisen rinnakkaiselon eteen, joka onkin toteutunut Tansaniassa pääasiassa oikein mainiosti. Nykyinen presidentti John Magufuli onkin ymmärrettävästi luonut mielikuvaa itsestään uutena Nyererenä. Toistaiseksi hän on onnistunut hyvin. Arushastakin löytyi edellisten hallituksen peruilta 320 työntekijää, joita kuolemakaan ei ollut estänyt tulemasta töihin, tai ainakaan nostamasta palkkaa. He saivat kenkää, muutaman elävän kollegansa kanssa. Vaikka pesunkestävänä suvakkina olenkin aina vähäosaisiin kohdistuvia leikkauksia vastaan  (näistä reppanoistahan tulee nyt työttömiä sen lisäksi että ovat kuolleet), olen tässä tapauksessa Magufulin linjoilla. Lisää hänen toimintaperiaatteistaan käy ilmi myös Ylen hänestä julkaisemasta jutusta (http://yle.fi/uutiset/afrikkaan_syttyi_uusi_tahti__puskutraktori_magufulin_korruptiotaistelu_villitsee_tansaniassa/8795907)

Yksi monista Mwalimuun liittyvistä legendoista on, että hän oli luvannut eräälle vanhalle miehelle joka oli tehnyt hänelle suuren palveluksen, että tämän kotikaupungista tehtäisiin palkkioksi uuden maan pääkaupunki. Hurskaissa puheissa Dodomasta tehtiin pääkaupunki, koska se oli keskellä maata, ja näin syrjäseutujenkin ihmiset pääsisivät helpommin tuomaan huolensa päättäjien tietoon. Tosiasiassa maan poliittinen ja taloudellinen eliitti jäi Dar es Salaamiin, jossa valtaosa ministeriöistä ja presidentin työhuone yhä sijaitsevat ja maan asioista edelleen enimmäkseen päätetään. Parlamentti sekä CCM:n päätoimisto ovat kuitenkin Dodomassa. Pahat kielet sanovatkin, että Dodomasta tuli pääkaupunki siksi, että päivärahat ja kilometrikorvaukset ovat muhkeammat ja toisaalta tasaisemmat puolueen eliitille, joka tuli eri osista maata. En mene arvioimaan todellisia syitä, mutta fakta on että vallan keskittäminen Dodomaan ei ole ollut kovin tehokas prosessi, ja kaupunki onkin statuksestaan huolimatta pölyisenä ja unisena fiilikseltään lähempänä Morogoroa kuin vaikkapa Arushaa, ja aivan eri planeetalta kuin Dar es Salaam.

Osallistujat yhteiskuvassa. Keskellä Dodoman piispa, joka avasi seminaarin.

Keskisten hiippakuntien edustajat aivoriihessä.

Seminaariimme oli kutsuttu kristillisestä kasvatuksesta vastaava henkilö jokaisesta kirkon 24:stä hiippakunnasta ja sen kolmelta maansisäiseltä lähetysalueelta. Kutsutuista 23 saapui paikalle, jota voidaan pitää erittäin hyvänä osallistumisprosenttina. Jos Tansanian ev-lut. kirkkoa pitäisi kuvailla kahdella sanalla, ne sanat voisivat olla iso ja hajanainen. Kauniisti muotoiltuna hiippakunnat ovat hyvin itsenäisiä, vähemmän kauniisti taas välillä tulee miettineeksi, että onko tässä maassa 24 luterilaista kirkkoa. Osa hiippakunnista pyörittää maan parhaita sairaaloita ja yliopistoja ja ne saattavat omistaa oman pankin ja useita hotelleita. Niillä on heittää tällaisiin seminaareihin Euroopassa tai Amerikassa kouluttautuneita teologian tohtoreita, jotka sitten istuvat samaan pöytään köyhempien hiippakuntien edustajien kanssa. Nämä puolestaan saattavat olla keskeytyneiden yläasteopintojensa päälle muutaman vuoden teologiaa degree-tasolla (kandia alempi korkeakoulututkinto) lukeneita  pastoreita, joiden arjen kysymykset ovat pahimmillaan luokkaa "mistäköhän saisin kirkkorakennukseeni seinät" tai "toivottavasti sunnuntain kolehdista riittää minunkin palkkaani jotain". Eivätkä erot ole vain hiippakuntien välisiä. Isoissa Tansanian kaupungeissa on seurakuntia, jotka ovat Luterilaisen Maailmanliiton tilastojen mukaan maailman rikkaimpia luterilaisia seurakuntia. Samaan aikaan saman hiippakunnan syrjäseuduilla mennään kädestä suuhun.

Victorianjärven alueen hiippakuntien edustajat.

Etenkin nyt, pohjoisten kumppaneiden (kuten Lähetysseuran) leikatessa rajusti tukiaan, on Tansanian kirkon pakko herätä sen sisäisiin epäsuhdanteisiin. Ulkopuolinen tuki on monin paikoin edelleen korvaamatonta, ja Lähetysseura toimiikin yhä enemmän vain kaikkein köyhimpien ja heikoimmassa asemassa olevien parissa. Tosiasia kuitenkin on myös, että voimavaroja ja resursseja löytyy kirkon sisältäkin vaikka kuinka, ne vain olisi osattava suunnata oikein. Muuten vaarana on hajaannus, joka puolestaan saatta ruokkia epäterveitä kehityskulkuja hengellisessä elämässä, ja siinä sivussa kärsii koko maan koulutus ja terveydenhuolto. Tällaiset seminaarit rakentavat kirkon yhteyttä, kun eri hiippakuntien edustajat pääsevät vaihtamaan kokemuksia ja tulevat toisilleen tutuiksi. Olo oli siinä mielessä kuin rippikoululeirillä, kun katseli miten porukka ryhmäytyi alun jähmeyden jälkeen ja loppupuolella keskusteluista ei meinannut tulla loppua, kun naapurihiippakuntien edustajat vaihtoivat ideoita ja tutustuivat toisiinsa. Näinä päivinä kirkon ykseys ei näyttänyt lainkaan niin pahasti haihattelulta, kun se joskus toimistolta katsoen näyttää. Kokemus oli kaiken kaikkiaan hyvin positiivinen. Tätä lisää, ja kaikille tasoille, tuntui olevan myös osallistujien viesti.

Viikonloppuna Dodomasta palattuamme otin lähinnä rennosti ja keräsin voimia tuleviin viikkoihin, jotka tulisivat - kirjaimellisesti - lennättämään minua ympäri maata. Sitä odotellessa, voikaahan hyvin!

- Heikki

Paluumatkan liikenneruuhka a'la Maasai.

Safarilla

Jätimme aikaisin Darin heräämään pääsiäisloman jälkeen normaaliin kaoottiseen olotilaansa ruuhkien vielä ollessa aika pieniä. Olimme varanneet bussiliput edellisenä päivänä ja meille oli luvattu modernia ja ilmastoitua bussia, joka kiidättäisi meidät kymmenessä tunnissa takaisin Arushaan. Tietenkin totuus oli jo totuttuun tapaan vähän jotain muuta. Hyppelimme bussin viimeisillä penkeillä ylös ja alas hien virratessa jokaisen hikirauhasen toimiessa maksimiteholla ja bussikuskin käyttäessä joka tilaisuuden tullen vanhan rotiskon täyttä vauhtikapasiteettia. Päätin käyttää hyödyllistä selviytymiskeinoani saman tien hyväksi ja vaivuin unen ja kooman sekaiseen tilaan heräten ainoastaan yhdelle tauolle, joka suoritettiin kiitettävän kokoisella huoltoasemalla. Heikki hävisikin valtavien ravintolahallien uumeniin hetkeksi, mutta onneksi selvisimme ravittuina takaisin omille paikoillemme ja matkaa taitettiin jälleen nopeuden vaihdellessa erittäin vaihtelevasti 20-140 tuntivauhdin välillä.

Noin kolmentoista ja puolen tunnin jälkeen oltiin vihdoin takaisin Arushassa ehjin nahoin ihanan vilvoittavan tuulen ottaessa meidät vastaan. Saimme myös samana iltana ja yönä kokea mahtavimman rukouskutsujen konsertin tähän mennessä, sillä majapaikkamme sijaitsi muslimien suosimassa kaupunginosassa ainakin viiden moskeijan keskellä. 

Seuraavana päivänä lomamme huipentui kauan odotetun safarin alkamiseen. Olimme valinneet kohteeksi Ngorongoron suojelualueen, joka sijaitsee n. kolmen tunnin ajomatkan päässä Arushasta. Vaikka tämä kohde onkin kalleimpia Tansanian safarikohteita, halusimme maksimoida onnemme eläinten näkemisen suhteen. Ngorongoron suojelualueen keskellä sijaitseva kraatteri on suhteellisen pieni alue ja tarjoaa varsinkin yhden päivän safarilaisille parhaat mahdollisuudet eläinten bongaamiseen. 

Ensimmäisenä iltana ajoimme kuskimme/oppaamme kanssa ainoastaan varaamaamme majoituspaikkaan, joka sijaitsi puiston sisäpuolella, jo aika korkealla ja kylmässä kraatterin reunan lähellä. Nautiskelimme hieman hämmentyneinä kunnon safarielämästä nauttien maittavan illallisen takkatulen lämmössä. Jo aika jännittyneinä veikkailimme, mitä eläimiä näkisimme huomenna. Seuraavana aamuna halusimme lähteä matkaan mahdollisimman aikaisin, jotta näkisimme eläimet aktiivisina ennen päivän kuumotusta. Laskeuduimme alas kraatteriin päivän valjetessa ja mielettömän paratiisimaisen näkymän avautuessa eteemme. Aika nopeasti meille tarjoiltiin päivän ensimmäinen elämys. Näimme nimittäin harvinaisen mustasarvikuonon, joita on jäljellä maailmassa enää kourallinen. Heikin toive toteutui saman tien. Minä sain odottaa omaa toive-eläintäni hieman kauemmin, mutta odotukseni palkittiin ruhtinaallisesti, kun katselimme toista tuntia erilaisia leijonien kokoonpanoja. Leijonat olivat saalistaneet ison puhvelin ja erittäin kylläisinä ja raukeina sulattelivat ruokaansa. Hyeenat osoittautuivat hassuiksi veikkosiksi yrittäessään päästä viimeisille herkkupaloille isoimman leijonan laiskasti hätistellessä käkättäviä otuksia kauemmaksi. Näimme myös elefanttivanhuksia, jotka tulevat kuulemma viettämään viimeisiä päiviään juuri kraatteriin. Gnuita, seeproja, villisikoja ja gaselleja näimme päivän mittaan satoja. Lounaaksi olimme saaneet hotellilta lounaspussin ja söimme ne ison lammikon vieressä, jossa virtahevot uiskentelivat.

 

 

 

Olimme sopineet safarimme sisällöstä, kestosta ynnä muusta sähköpostitse ja olisimme halunneet viettää pitemmän aikaa itse puiston alueella. Siitä jäi vähän paha mieli, mutta safari kokonaisuudessaan oli mahtava lopetus pienelle lomallemme. Ajaessamme takaisin Arushaan sateet alkoivat. Sadekausi Arushassa esitteli itseään seuraavina päivinä meille: pientä tihkua ja sumua kesti koko päivän. Se ei kuitenkaan haitannut, vaikka pyykitkään eivät tahtoneet enää kuivua, sillä nautimme etiopialaisen majapaikkamme ruoasta ja viihtyisyydestä. Viimeiset päivämme yhdessä vietimme työntekijäpäivillä Moshissa. Siellä saimme tavata kaikkia suomalaisia Lähetysseuran työntekijöitä ja tutustua heidän työhönsä. 

Haikeina me aasit hyvästelimme toisemme, mutta pientä helpotusta tilanteeseen antoi tieto siitä, että Heikkiä saattaisi näkyä enemmänkin Mwanzassa harjoittelumme loppuaikana. Minun paluuni Mwanzaan olikin hieman kivullisempi kokemus. Siitä lisää sitten myöhemmin!