Ytimessä

Työntekijäpäivien ja Riikan hyvästelemisen jälkeinen viikko sujui tiiviisti toimistohommissa. Arkistointi, tuo työ joka on ollut hyvinkin syvä arvoitus, on alkanut myös näyttää työltä, jolla on tarkoitus. Alla muutama esimerkki siitä, että on sitä aina silloin tällöin ihan perusteltua harrastaa.

Arkistoinnin lomassa katseet suuntautuivat jo kohti Dodomaa. Seuraavana maanantaina oli nimittäin aika suunnata Tansanian Yhdistyneen Tasavallan pääkaupunkiin viettämään neljäpäiväistä kristillisen kasvatuksen seminaaria, jonka suunnitteluun ja toteutukseen Katri oli osaltaan nähtyt valtavasti vaivaa. Aikaisin aamulla kokoonnuimmekin Katrin, myös Lushoton retkellä meitä kuljettaneen Martinin ja peritansanialaiseen tyyliin jostakin ilmaantuneen ja kyytiä vailla olleen kirjanpitäjä Evelynin kanssa autoon, ja hiljennyimme alkurukoukseen. Tansaniassa olisi ennenkuulumatonta lähteä pitkälle automatkalle ilman rukousta, ja paikallisin liikennekulttuurin huomioiden tätä tapaa on hankala kritisoida. Rukous on muutenkin läsnä kaikessa ja kaikkialla, eikä sellaisissakaan tilanteissa, joissa on koolla sekä kristittyjä että muslimeita kukaan jaksa pahoittaa mieltään, jos rukousosion hoitaa naapurin edustaja. Tärkeintä on, että rukoillaan. Suomalaisella tässä on toisinaan vähän sulattelemista, mutta toisaalta meikäläinen keskustelu vaikkapa muslimien "suojelemiselta" kristilliseltä julistukselta tuntuu (niin vilpitön kuin huoli monilla onkin) juuri niin päättömältä kuin se tosiasiassa onkin. Rukous- ja hartauselämä on läpileikkaavaa paitsi uskontojen välillä, niin myös niiden sisällä. Esimerkiksi päätoimiston aamuhartausvuoro kiertää suhteellisen tasaisesti koko henkilökunnan kesken. Myönnän, että en tunne juurikaan suomalaisten tuomiokapitulien saati kirkkohallituksen toimintatapoja, mutta luulenpa, että meikäläisessä kulttuurissa esimerkiksi talonmiehen tai toimistosihteerin kynnys mennä pitämään keskimittainen saarna penkissä istuville piispoille ja kirkon silmäätekeville on melko korkea. Täällä sensijaan esimerkiksi juuri autokuski Martin on varsinainen saarnamies, joka vuorollaan palavasti avaa (yleensä pitkän kaavan kautta) päivän tekstien merkitystä penkissä istuville kirkon pääsihteerille, eri osastojen johtajille kuin vieraileville piispoillekin. Tässä(kin) meillä olisi opittavaa.

Rukouksen jälkeen matka kulki pohjoisten vuoriseutujen kautta keskisen Tansanian tasangoille. Noin kahdeksan ajotunnin jälkeen saavuimme Dodomaan, josta Julius Nyerere, Tansanian ensimmäinen presidentti ja maan ikioma Kekkonen, Mannerheim ja Runeberg samassa paketissa, teki pääkaupungin vuonna 1973. "Mwalimu" (Opettaja) ja "Baba wa Taifa" (Kansan Isä) Nyerere on, etenkin maaseudulla ja vanhemman väen keskuudessa, hahmo jonka kutsuminen legendaariseksi on vähättelyä. Mies, joka kyykytti Idi Aminia sotatantereella ja jonka neuvoja jopa Robert Mugabe kuunteli siirtyi ajasta ikuisuuteen vuonna 1999, mutta hänen maineensa elää. Hänen CCM (Chama Cha Mapinduzi, vallankumouspuolue) - puolueensa harjaa vaalivoittoja toisensa perään, vaikka viimeisimmissä presidentinvaaleissa sen voitto oli jo tiukassa. Vanhempi väki muistelee, kuinka Mwalimu kiersi kärsivällisesti maaseutua, ja jaksoi aina vain opettaa kansaa uudistusten välttämättömyydestä, koulutuksen merkityksestä ja heimoristiriitojen sekä uskonnollisen jakolinjan hautaamisesta uuden tansanialaisen identiteetin alle. Jopa hänen vähemmän onnistuneet poliittiset linjauksensa, kuten Ujamaa-politiikka (https://en.wikipedia.org/wiki/Ujamaa) nähdään Kansan Isän kauniina ajatuksina, jotka hänen onnettomat alaisensa sössivät. Itsenäistymisen alkuhuuman jälkeen varsin nopeasti kurjistunut Tansania ei ollut Mwalimun aikaansaannosta, vaan kansa päinvastoin oli vakuuttunut, että Nyerere olisi kyllä pistänyt hommat kuntoon, jos olisi vain itse ennättänyt kaikkialle. Valitettavasti hänkin oli kuitenkin vain ihminen, ja hänen astuttuaan syrjään maa jäi juuri näiden vähäsempien miesten käsiin. Silti Nyereren perintö on vahva: eimerkiksi Keniassa lähes vastaavassa maineessa oleva ensimmäinen presidentti Jomo Kenyatta täytti systemaattisesti kaikki merkittävät postit oman etnisen ryhmänsä edustajilla ja näin lujitti tribalismia, jonka karua satoa korjataan yhä. Nyerere puolestaan perinnökseen maan, jonka kansalaiset esitelevät itsensä aina ensin tansanialaisiksi, ja vasta sitten oman etnisen ryhmänsä (joita Tansaniassakin on yli 120) edustajaksi. Nyerere, joka itse oli roomalaiskatolilainen, teki myös paljon töitä kristinuskon ja islamin rauhallisen rinnakkaiselon eteen, joka onkin toteutunut Tansaniassa pääasiassa oikein mainiosti. Nykyinen presidentti John Magufuli onkin ymmärrettävästi luonut mielikuvaa itsestään uutena Nyererenä. Toistaiseksi hän on onnistunut hyvin. Arushastakin löytyi edellisten hallituksen peruilta 320 työntekijää, joita kuolemakaan ei ollut estänyt tulemasta töihin, tai ainakaan nostamasta palkkaa. He saivat kenkää, muutaman elävän kollegansa kanssa. Vaikka pesunkestävänä suvakkina olenkin aina vähäosaisiin kohdistuvia leikkauksia vastaan  (näistä reppanoistahan tulee nyt työttömiä sen lisäksi että ovat kuolleet), olen tässä tapauksessa Magufulin linjoilla. Lisää hänen toimintaperiaatteistaan käy ilmi myös Ylen hänestä julkaisemasta jutusta (http://yle.fi/uutiset/afrikkaan_syttyi_uusi_tahti__puskutraktori_magufulin_korruptiotaistelu_villitsee_tansaniassa/8795907)

Yksi monista Mwalimuun liittyvistä legendoista on, että hän oli luvannut eräälle vanhalle miehelle joka oli tehnyt hänelle suuren palveluksen, että tämän kotikaupungista tehtäisiin palkkioksi uuden maan pääkaupunki. Hurskaissa puheissa Dodomasta tehtiin pääkaupunki, koska se oli keskellä maata, ja näin syrjäseutujenkin ihmiset pääsisivät helpommin tuomaan huolensa päättäjien tietoon. Tosiasiassa maan poliittinen ja taloudellinen eliitti jäi Dar es Salaamiin, jossa valtaosa ministeriöistä ja presidentin työhuone yhä sijaitsevat ja maan asioista edelleen enimmäkseen päätetään. Parlamentti sekä CCM:n päätoimisto ovat kuitenkin Dodomassa. Pahat kielet sanovatkin, että Dodomasta tuli pääkaupunki siksi, että päivärahat ja kilometrikorvaukset ovat muhkeammat ja toisaalta tasaisemmat puolueen eliitille, joka tuli eri osista maata. En mene arvioimaan todellisia syitä, mutta fakta on että vallan keskittäminen Dodomaan ei ole ollut kovin tehokas prosessi, ja kaupunki onkin statuksestaan huolimatta pölyisenä ja unisena fiilikseltään lähempänä Morogoroa kuin vaikkapa Arushaa, ja aivan eri planeetalta kuin Dar es Salaam.

Osallistujat yhteiskuvassa. Keskellä Dodoman piispa, joka avasi seminaarin.

Keskisten hiippakuntien edustajat aivoriihessä.

Seminaariimme oli kutsuttu kristillisestä kasvatuksesta vastaava henkilö jokaisesta kirkon 24:stä hiippakunnasta ja sen kolmelta maansisäiseltä lähetysalueelta. Kutsutuista 23 saapui paikalle, jota voidaan pitää erittäin hyvänä osallistumisprosenttina. Jos Tansanian ev-lut. kirkkoa pitäisi kuvailla kahdella sanalla, ne sanat voisivat olla iso ja hajanainen. Kauniisti muotoiltuna hiippakunnat ovat hyvin itsenäisiä, vähemmän kauniisti taas välillä tulee miettineeksi, että onko tässä maassa 24 luterilaista kirkkoa. Osa hiippakunnista pyörittää maan parhaita sairaaloita ja yliopistoja ja ne saattavat omistaa oman pankin ja useita hotelleita. Niillä on heittää tällaisiin seminaareihin Euroopassa tai Amerikassa kouluttautuneita teologian tohtoreita, jotka sitten istuvat samaan pöytään köyhempien hiippakuntien edustajien kanssa. Nämä puolestaan saattavat olla keskeytyneiden yläasteopintojensa päälle muutaman vuoden teologiaa degree-tasolla (kandia alempi korkeakoulututkinto) lukeneita  pastoreita, joiden arjen kysymykset ovat pahimmillaan luokkaa "mistäköhän saisin kirkkorakennukseeni seinät" tai "toivottavasti sunnuntain kolehdista riittää minunkin palkkaani jotain". Eivätkä erot ole vain hiippakuntien välisiä. Isoissa Tansanian kaupungeissa on seurakuntia, jotka ovat Luterilaisen Maailmanliiton tilastojen mukaan maailman rikkaimpia luterilaisia seurakuntia. Samaan aikaan saman hiippakunnan syrjäseuduilla mennään kädestä suuhun.

Victorianjärven alueen hiippakuntien edustajat.

Etenkin nyt, pohjoisten kumppaneiden (kuten Lähetysseuran) leikatessa rajusti tukiaan, on Tansanian kirkon pakko herätä sen sisäisiin epäsuhdanteisiin. Ulkopuolinen tuki on monin paikoin edelleen korvaamatonta, ja Lähetysseura toimiikin yhä enemmän vain kaikkein köyhimpien ja heikoimmassa asemassa olevien parissa. Tosiasia kuitenkin on myös, että voimavaroja ja resursseja löytyy kirkon sisältäkin vaikka kuinka, ne vain olisi osattava suunnata oikein. Muuten vaarana on hajaannus, joka puolestaan saatta ruokkia epäterveitä kehityskulkuja hengellisessä elämässä, ja siinä sivussa kärsii koko maan koulutus ja terveydenhuolto. Tällaiset seminaarit rakentavat kirkon yhteyttä, kun eri hiippakuntien edustajat pääsevät vaihtamaan kokemuksia ja tulevat toisilleen tutuiksi. Olo oli siinä mielessä kuin rippikoululeirillä, kun katseli miten porukka ryhmäytyi alun jähmeyden jälkeen ja loppupuolella keskusteluista ei meinannut tulla loppua, kun naapurihiippakuntien edustajat vaihtoivat ideoita ja tutustuivat toisiinsa. Näinä päivinä kirkon ykseys ei näyttänyt lainkaan niin pahasti haihattelulta, kun se joskus toimistolta katsoen näyttää. Kokemus oli kaiken kaikkiaan hyvin positiivinen. Tätä lisää, ja kaikille tasoille, tuntui olevan myös osallistujien viesti.

Viikonloppuna Dodomasta palattuamme otin lähinnä rennosti ja keräsin voimia tuleviin viikkoihin, jotka tulisivat - kirjaimellisesti - lennättämään minua ympäri maata. Sitä odotellessa, voikaahan hyvin!

- Heikki

Paluumatkan liikenneruuhka a'la Maasai.

Safarilla

Jätimme aikaisin Darin heräämään pääsiäisloman jälkeen normaaliin kaoottiseen olotilaansa ruuhkien vielä ollessa aika pieniä. Olimme varanneet bussiliput edellisenä päivänä ja meille oli luvattu modernia ja ilmastoitua bussia, joka kiidättäisi meidät kymmenessä tunnissa takaisin Arushaan. Tietenkin totuus oli jo totuttuun tapaan vähän jotain muuta. Hyppelimme bussin viimeisillä penkeillä ylös ja alas hien virratessa jokaisen hikirauhasen toimiessa maksimiteholla ja bussikuskin käyttäessä joka tilaisuuden tullen vanhan rotiskon täyttä vauhtikapasiteettia. Päätin käyttää hyödyllistä selviytymiskeinoani saman tien hyväksi ja vaivuin unen ja kooman sekaiseen tilaan heräten ainoastaan yhdelle tauolle, joka suoritettiin kiitettävän kokoisella huoltoasemalla. Heikki hävisikin valtavien ravintolahallien uumeniin hetkeksi, mutta onneksi selvisimme ravittuina takaisin omille paikoillemme ja matkaa taitettiin jälleen nopeuden vaihdellessa erittäin vaihtelevasti 20-140 tuntivauhdin välillä.

Noin kolmentoista ja puolen tunnin jälkeen oltiin vihdoin takaisin Arushassa ehjin nahoin ihanan vilvoittavan tuulen ottaessa meidät vastaan. Saimme myös samana iltana ja yönä kokea mahtavimman rukouskutsujen konsertin tähän mennessä, sillä majapaikkamme sijaitsi muslimien suosimassa kaupunginosassa ainakin viiden moskeijan keskellä. 

Seuraavana päivänä lomamme huipentui kauan odotetun safarin alkamiseen. Olimme valinneet kohteeksi Ngorongoron suojelualueen, joka sijaitsee n. kolmen tunnin ajomatkan päässä Arushasta. Vaikka tämä kohde onkin kalleimpia Tansanian safarikohteita, halusimme maksimoida onnemme eläinten näkemisen suhteen. Ngorongoron suojelualueen keskellä sijaitseva kraatteri on suhteellisen pieni alue ja tarjoaa varsinkin yhden päivän safarilaisille parhaat mahdollisuudet eläinten bongaamiseen. 

Ensimmäisenä iltana ajoimme kuskimme/oppaamme kanssa ainoastaan varaamaamme majoituspaikkaan, joka sijaitsi puiston sisäpuolella, jo aika korkealla ja kylmässä kraatterin reunan lähellä. Nautiskelimme hieman hämmentyneinä kunnon safarielämästä nauttien maittavan illallisen takkatulen lämmössä. Jo aika jännittyneinä veikkailimme, mitä eläimiä näkisimme huomenna. Seuraavana aamuna halusimme lähteä matkaan mahdollisimman aikaisin, jotta näkisimme eläimet aktiivisina ennen päivän kuumotusta. Laskeuduimme alas kraatteriin päivän valjetessa ja mielettömän paratiisimaisen näkymän avautuessa eteemme. Aika nopeasti meille tarjoiltiin päivän ensimmäinen elämys. Näimme nimittäin harvinaisen mustasarvikuonon, joita on jäljellä maailmassa enää kourallinen. Heikin toive toteutui saman tien. Minä sain odottaa omaa toive-eläintäni hieman kauemmin, mutta odotukseni palkittiin ruhtinaallisesti, kun katselimme toista tuntia erilaisia leijonien kokoonpanoja. Leijonat olivat saalistaneet ison puhvelin ja erittäin kylläisinä ja raukeina sulattelivat ruokaansa. Hyeenat osoittautuivat hassuiksi veikkosiksi yrittäessään päästä viimeisille herkkupaloille isoimman leijonan laiskasti hätistellessä käkättäviä otuksia kauemmaksi. Näimme myös elefanttivanhuksia, jotka tulevat kuulemma viettämään viimeisiä päiviään juuri kraatteriin. Gnuita, seeproja, villisikoja ja gaselleja näimme päivän mittaan satoja. Lounaaksi olimme saaneet hotellilta lounaspussin ja söimme ne ison lammikon vieressä, jossa virtahevot uiskentelivat.

 

 

 

Olimme sopineet safarimme sisällöstä, kestosta ynnä muusta sähköpostitse ja olisimme halunneet viettää pitemmän aikaa itse puiston alueella. Siitä jäi vähän paha mieli, mutta safari kokonaisuudessaan oli mahtava lopetus pienelle lomallemme. Ajaessamme takaisin Arushaan sateet alkoivat. Sadekausi Arushassa esitteli itseään seuraavina päivinä meille: pientä tihkua ja sumua kesti koko päivän. Se ei kuitenkaan haitannut, vaikka pyykitkään eivät tahtoneet enää kuivua, sillä nautimme etiopialaisen majapaikkamme ruoasta ja viihtyisyydestä. Viimeiset päivämme yhdessä vietimme työntekijäpäivillä Moshissa. Siellä saimme tavata kaikkia suomalaisia Lähetysseuran työntekijöitä ja tutustua heidän työhönsä. 

Haikeina me aasit hyvästelimme toisemme, mutta pientä helpotusta tilanteeseen antoi tieto siitä, että Heikkiä saattaisi näkyä enemmänkin Mwanzassa harjoittelumme loppuaikana. Minun paluuni Mwanzaan olikin hieman kivullisempi kokemus. Siitä lisää sitten myöhemmin!

This is Africa!

Morogoron siirtomaa-ajan arkkitehtuuria.

Majoituimme Morogorossa Tansaniassa kolmisenkymmentä vuotta majailleen suomalaisherrasmiehen ylläpitämään majataloon. Herra Leolla olikin tarinoita reppukaupalla meidän märkäkorvien ihmetykseksi ja huvitukseksi. Hyvät tovit istuimmekin varjossa puun alla suojassa tukahduttavalta helteeltä, joka purkautui iltaisin raivokkaiksi ukkoskuuroiksi, ja kuuntelimme Leon tarinoita ja katselimme pihamaan arkoja kissanpentuja. Tähän oli aikaa, sillä Morogoron elämä oli sitä stereotyyppisempää Afrikkaa aikakäsityksiltään. Päivään ei hirveän montaa asiaa lähdetty änkemään, ja niidenkin aikataulut olivat sellaisia enemmän suuntaa antavia. Leon ja oman seurueemme, sekä Morogorossa asuvien lähettien Anna-Riitta ja Oskari Holmströmin ohella näimme kaupungissa vain yhden valkoisen ihmisen, joka katseli hämmentyneen näköisenä ympärilleen pääpostin ulkopuolella. Nyt tuntui siltä, että oltiin kunnolla "siellä jossain". Toisaalta oltiin myös Riikan lapsuudessa, sillä juuri pudasjärveläiset Holmströmit olivat käyneet Taivalkosken ala-asteella kertomassa lähetystyöstä mm. kahdeksanvuotiaalle Riikalle. Jälleennäkemiseen meni se lähes kaksikymmentä vuotta, ja se tapahtui Morogoron luterilaisen piispan toimistossa, johon aasimme sekä Anna-Riitta Holmström kävelivät, toisistaan tietämättä täysin identtisissä vaatteissa. Maailma on hassu paikka.

Katukuvaa, taustalla Uluguru-vuoret.

Paljon maailman hassuudesta ja "siellä jossain" - olemisen tunteesta kulminoitui kiirastorstaipäiväämme. Meidät erittäin sydämellisesti vastaanottanut piispa Mameo lupasi lähteä kanssamme päivän retkelle kotikyläänsä, muutaman tunnin ajomatkan päähän kaupungista. Piispa kuuluu maasai-kansaan, joiden parissa Lähetysseura tekee paljon töitä juuri Morogoron alueella. Kansa pitää kiinni perinteisestä paimentolaiselämänmuodostaan ja on muutenkin hyvin vahva ja näkyvä poikkeus Tansanian yhteenhioutuneiden etnisten ryhmien mosaiikissa. Jopa Arushan vahvasti länteenpäin kallistuvassa katukuvassa näkyy tuon tuosta perinteisiin asuihinsa ja koruihinsa sonnustautuneita Maasaita, jotka tuntuvat lähes poikkeuksetta olevan ylväspiirteisiä ja pitkiä, kaiken kaikkiaan vaikuttavia ilmestyksiä. Vanhassa pitäytymisen varjopuoliin kuuluvat taas epäluuloisuus ulkopuolisia kohtaan, koulutuksen ylenkatsominen ja tyttöjen ympärileikkaaminen. Viimeksimainitun kauheuden kitkemisessä saavutettiin huomattava merkkipaalu, kun alueen maasai-johtajat kielsivät yksiselitteisesti tyttöjen silpomisen viime vuonna järjestetyssä kokouksessaan. Muutos on tietysti valtavan hidasta asioissa, joiden juuret ulottuvat niin kauas historian hämärään, mutta askel on silti äärimmäisen tärkeä. Se on sitä ennen kaikkea siksi, että se oli maasaiden oma päätös, johon vaikutti koulutettujen ja valistusta saaneiden maasaiden oma halu muuttaa omia perinteitä. maasait, kuten ehkä ihmiset yleensäkin, ovat varsin epäluuloisia ulkopuolelta tulevia neuvojia kohtaan (varsinkin sellaisia, joiden lauseet ovat muotoa "teidän pitää"). Nyt kuitenkin pitkä vaikuttamistyö, jota mm. Lähetysseura on ollut pitkäjänteisesti tekemässä, on alkanut kantaa uudella tavalla hedelmää. Tie on vielä luonnollisesti todella pitkä, mutta kuunnellessamme nuoren polven Maasaita (nämä haastattelut olivat varsinainen syy Morogoroon tulemiselle) tuntui siltä että toivoa on. Niin väsynyt lause kuin se onkin, koulutus on vaan avain jotakuinkin kaikkeen. Oli inspiroivaa kuulla se asianosaisten itsensä suusta.

Mutta takaisin kiirastorstaihin. Kylävierailumme syynä oli se toinen suuri kivi maasai-yhteisön kollektiivisessa sandaalissa, nimittäin kiistat maaomistuksesta. maasaiden parissa kovin jätkä on edelleen se, jolla on eniten karjaa (ja vaimoja, mutta se on toinen juttu), ja karja tarvitsee ravintoa. Koska tosimies ei rupea rehua farmaamaan, liikutaan karjalaumojen kanssa vihreämmille niityille aina kun edellinen asuinseutu alkaa olla loppuunkaluttu. Tällainen elämänmeno ei ilahduta maanviljelijöitä, joilla on ymmärrettävästi vähän toisenlaisia suunnitelmia viljelyksilleen kuin järjestää all you can eat-buffetteja ohivaeltavien maasaiden karjalaumoille. Maasait ovat tyytymättömiä hallituksen passiivisuuteen. Heidän mukaansa hallitus on toiminut (silloin kun se on toiminut) lähinnä reaktiivisesti, ja aloite on jäänyt paikallistasolle. Näin maanviljelijöiden ja maasaiden kiistat ovat edenneet jopa väkivaltaisuuksiin asti. Näin oli käynyt myös piispan kotikylässä, ja viimeisimpänä käänteenä maanviljelijät olivat päättäneet kaivaa peltojensa ympärille, jonka nimi olisi keskiajan Euroopassa ollut vallihauta, mutta täällä sitä kutsutaan tuttavallisesti vain ojaksi.

Kun astuimme aamulla Kuusikallioiden autoon, ei takapenkillä istunutkaan piispa, vaan kaksi suunnilleen aasien ikäistä naista. Piispalle oli tullut tärkeä meno, mutta hänen veljentyttönsä Rachel, oikeustieteen opiskelija otti setänsä paikan asiantuntijana, oppaana ja tulkkina. Toisen naisen henkilöllisyys ei ainakaan meille ikinä selvinnyt, ja hän katosikin välittömästi saavuttuamme Kambalan kylään. Taisi olla kyydin tarpeessa. Kambalassa kurvasimme ensin piispan kotitalon pihaan, ja piispatar tarjosi vierailleen uskomattoman hyvää teetä ja maukkaita munkkeja kuulumistenvaihdon lomassa. Samassa juttutuokiossa selvisi myös se että emme pääsisikään illalla ehtoolliselle. Koska piispa ei tullutkaan, oli kiirastorstaikirkko pidetty evankelistan johdolla sanajumalanpalveluksena aamuvarhaisella, kuten ehtoollisen asettamisen muistopäivän henkeen kieltämättä kuuluukin. Myös Rachel tunnusti, että ei oikeastaan tiedä maaoikeuksiin liittyvästä lainsäädännöstä juuri mitään, sillä häntä kiinnostavat enemmän ihmisoikeudet. Tästäkään ei ongelmaa saatu aikaiseksi, sillä kylä oli Rachelille tuttu ja hän tulkkasi masai-kielistä keskustelua erinomaisesti.  Silti meitä afrikkanoviiseja alkoi jo hieman hymyilyttää.

Riikka ja uudet ystävät

Lisää oli kuitenkin luvassa, kun siirryimme kylän toiselle laidalle tapaamaan kyläpäällikköä. Arvokkaalla herralla oli toki tiedossa että vieraita tulee "tänään", mutta sen täsmällisempien aikamääreiden ilmoittaminen olisi ollut outoa. Saapuessamme paikalle meitä oli vastassa muutama vanhempi herrasmies sekä kymmenkunta pientä lasta, joiden elämään "mzungut" kameroineen ja kummallisine hiuksineen toivat tervetullutta vaihtelua. Kun lasten kanssa viihdytimme toinen toisiamme, soittelivat vanhemmat miehet päällikölle ja sellaisille kylänmiehille, jotka saattaisivat tietää, mistä tämän voisi löytää. Lopulta mies saapui paikalle, antoi yhdellä lauseella koko ajan vieressämme istuneelle vanhemmalle herralle luvan kertoa kylän asioista, ja katosi. Mies alkoi kertoa kylän tarinaa (jonka luonnollisesti tunsi paremmin kuin hyvin) kun me vilkuilimme epäuskoisina päällikön loittonevaa selkää. Myöhemmin hän kuitenkin palasi tuoden virvokkeita sekä erinäisiä asiakirjoja, joissa näkyi erilaisia linjanvetoja siitä, mikä osa maasta kuului kenellekin.  

Sitten oli aika lähteä katsomaan "ojaa", joka aiheutti paimentolaisissa pelkoa eläinten ja lasten turvallisuudesta. Ympärillemme oli kerääntynyt vajaat parikymmentä maasai-soturia, jotka lähtivät saattueena mukaan eturintamaan. Ojalle päästäksemme ajoimme umpipuskassa sen verran pitkän matkan, että aloimme jo ihmetellä, että lapsen joka aikoo ojaan pudota, on syytä ottaa eväät mukaan lähtiessään kylästä. Toisaalta juuri lapset paimentavat usein laumoja niiden etsiessä ravintoa, ja ojan täyttyessä vedellä eläinten houkutuksen kurottaa juomaan ja siten pudota alas luita katkoen ymmärtää riskiksi. Riski konkretisoitui kun saavuimme kuilun reunalle. Maanviljelijöiden "oja" oli noin kuusi metriä syvä ja kaksi metriä leveä, kunnioitusta herättävä puolustusmekanismi, jota kaivettiin isoilla kaivinkoneilla. Maasaiden mielestä aita olisi ollut inhimillisempi ja turvallisempi ratkaisu. Valtiota haluttiin aktiivisemmin mukaan linjaamaan maanjaosta, vaikka samalla siihen suhtauduttiin pessimistisesti. Tansanian valtio kun ei tunnusta paimentolaisuutta elinkeinona. Paimentolaiselämän sovittaminen nykyaikaiseen yhteiskuntaan ei kieltämättä ole kovin helppo pala purtavaksi, vaikka maasaiden hädän elinkeinonsa puolesta ymmärtääkin. Toivottavasti keskusteluyhteys eri osapolten välillä vahvistuu. Kaiken kaikkiaan päivä oli hyvin opettavainen, ja kaikkine käänteineen (palattuamme Morogoroon meni illallisella kaupungin hienoin hotellikin pimeäksi ja tarjoilijat hortoilivat pimeässä kynttilöiden kanssa) täyttä Afrikkaa.

Visa, pastorit Rhoda ja Katri ja saarnaaja

Seuraavana päivänä, pitkäperjantaina, meidät oli kutsuttu kaupungin laitamille kirkkoon, ja kirkkoaasin vastuulle oli jopa sälytetty saarnatehtävä. Meitä oli toistuvasti kehotettu olemaan stressaamatta asiasta, ja pitkäperjantain sanottiin sisältävän täällä huomattavasti vähemmän synkistelyä kuin kotipuolessa. Edellisenä iltana illallisella Rachel kuitenkin onnistui saamaan pienen jännityksen pintaan kertomalla omia näkemyksiään kyseisen päivän kirkonmenoista, jotka taas olivat hyvinkin mollivoittoiset ja kotoisan kuuloiset. Emme kuitenkaan päätyneet muuttamaan saarnaamme, ja se menikin ihan mukavasti meidän vuoroillamme puhuessa ja pastori Rhodan kääntäessä. Kirkossa nähtiin myös lasten esittämiä näytelmiä, joista toisten tunnistaminen pitkäperjantaihin liittyviksi Raamatun kertomuksiksi oli huomattavasti helpompaa kun toisten. Ilmeisesti osa isoon rooliin kaavailluista lapsista oli lähtenyt yllättäen lomalle, ja tuuraajien briiffaus oli jäänyt vähän pintapuoleiseksi. Toimivaa silti. Näin saatiin Riikka Pirin elämän ensimmäinen saarna hoidettua kunnialla läpi, aasien virallinen siirtyminen lähetyssaarnaajan kategoriaan suoritetuksi ja kirkkovuosi kuljetettua synkimpään vaiheeseensa ennen suurinta iloa.

Maasai-kuorolaisia ja jumiksen toimitajia.

Tämä ilo otettiin vastaan Morogoron hiippakunnan pääkirkossa, jossa oli tupa täynnä väkeä, tv-kamerat paikalla ja musiikkiesityksiä toisensa perään. "KRISTO AMEFUFUKA", Kristus ylösnousi, kaikui useaan kertaan, johon seurakunta vastasi "AMEFUFUKA, KWELI, KWELI HALLELUYA (ylösnousi, totisesti, totisesti, halleluja)" jonka jälkeen kirkkokansa päästi ilonsa irti ulisemalla kuin palosireenit vaihtelevan aikaa. Juhlan tuntu oli käsin kosketeltava. Piispa Mameo saarnasi, ja maan tavan mukaan Morogoron Regional Comissioner, paikallishallinon korkein virkamies oli paikalla kertomassa omat terveisensä. Pääsiäisen jälkeen valtakunnan sanomalehdet ruotivatkin muutaman päivän piispojen ja poliitikkojen puheita kirkoissa. Molemmat olivat hyvin poliittisia näin pääsiäisenä, ja suunta oli sama: Korruptiota vastaan on taisteltava ja jokaista tarvitaan. Presidentti Magufuli oli osallistunut luterilaiseen pääsiäisjumalanpalvelukseen, vaikka onkin roomalaiskatolilainen. 

...ja näin.

Näitä lehtiä lueskellessa matkasimme Dar es Salaamiin, jossa aioimme viettää seuraavat pari päivää lomaillen. Kohde valikoitui kovin yllättävästä syystä, nimittäin jalkapallon vuoksi. Etenkin 50% meistä olikin yhtä hymyä, kun saimme Lähetysseuran luottokuski Allanilta käteemme liput Tansania-Tsad-maaotteluun. Riemu muuttui kuitenkin seuraavana, oletetun pelipäivän aamuna epäuskoksi, kun Tsadin jalkapalloliitto tiedotti rahojen loppuneen ja maan vetäytyvän Afrikan-mestaruusturnauksen karsinnoista välittömällä efektillä ja perään Stubbilta tuttu "sori siitä". Riikka, joka oli psyykannut itseään ottelua varten jo useamman päivän, murtui silminnähden, kun taas Heikki tyytyi kuolemaan sisältä. Tästä syystä Riikka epäilee Heikin edelleen elävän kieltämisvaiheessa kriisinsä kanssa. Seuraavana aamuna istuimme Allanin autoon, ja kurvasimme kohti bussiasemaa. Hetken hiljaa oltuaan Allan totesi "Heikki, this is Africa." Uskottava se kai on. Yllättävämpää oli se, että lippurahat palautettiin jo seuraavana päivänä.

Katukuvaa eri puolilta Dar es Salaamia.

Kun aikaa näin yllättäen vapautui, päätimme katsella ympärillemme kaupungissa, joka oli lähes yksimielisesti dumattu liian kuumaksi, liian täydeksi ja liian kaoottiseksi liikenteeltään. Lämpötilan suhteen arvio olikin kohdallaan, mutta muuten pääsiäismaanantain vaikutus oli häkellyttävä ennakko-oletuksiimme nähden. Kaikki oli kiinni, eikä ihmisiä eikä autoja ollut missään. Kun vaeltelimme kirkkaassa valossa sinisen Intian valtameren rannalla talojen lomassa aavekaupungissa, tunnelma oli melko surrealistinen. Dar es Salaam ei paljastanut meille todellisia kasvojaan, eikä jalkapalloa, mutta tarjosi rauhallisen osuuden minilomaamme. Loman jatkosta ja paluusta arkeen työntekijäpäivien kautta kuulette lisää seuraavassa kirkkoaasissa!

 - Heikki & Riikka