sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Aasit yläilmoissa



Meille luvattiin että Gonderin bussiasemalta pääsee Debarkiin, muutaman tunnin päässä odottavaan Simien Mountains National Parkin vaellusreittien alkupisteeseen "koska vaan". Näin ollen valitsimme kello puoli kymmenen. Oltuamme asemalla noin 15 sekuntia juoksi meitä vastaan mies huutaen "debarkdebarkdebark" katseen kiertäessä väkijoukossa. Tartuimme häntä hihasta ja hän vei meidät minibussille, veloitti meiltä asiaankuuluvan hinnan (ei enempää eikä vähempää), tuuppasi meidät sisään ja bussi lähti liikkeelle. Ei siis katteettomia lupauksia.

Matkalla Debarkiin aloimme jo saada osviittaa tulevasta. Pikkubussin toisella sivulla aukeni vähän väliä sellaisia rotkoja, että oli suuri onni, että Matti Rintamäki ei ollut ratissa. Saavuimme määränpäähämme, joka oli lännenelokuvista tuttu, yhden kadun varrelle rakentunut pikkukaupunki. Se ei erottunut juuri niistä monista hökkelikylistä, joiden ohi aasien matka on jo kulkenut paitsi korkeintaan sillä, että hintataso oli kolminkertainen. Kansallispuistoon aikovilla kun ei ole juuri muuta vaihtoehtoa kun viettää yö kylässä vaellukseen liittyvien byrokratiakiemuroiden vuoksi, elleivät he sitten ole jonkun matkatoimiston järjestämällä pakettimatkalla.

Näitä paketteja ja niiden kaupustelijoita tosiaan riitti. Innokkain kauppamies, ystävämme Fenta (lausutaan Fanta) koputti klo 21:45 maanantai-iltana hotellihuoneemme oveen ilmoittaen että nyt olisi vielä parempi tarjous. Jälkikäteen ajateltuna Fentan viimeisin diili olisi jo ollut ihan kilpailukykyinen, ottaen huomioon että se sisälsi kyydit, kokit, ruuat ja kaikki. Aasien omatoimimatkailu tuli lopulta vain muutaman hitusen halvemmaksi ja sisälsi varmasti huomattavan paljon enemmän säätämistä ja jännittäviä tilanteita. Toisaalta se sisälsi myös huomattavan paljon vähemmän voimainsa tunnossa startanneita ja muulin selässä reissun lopettaneita ranskalaisherrasmiehiä, migreeniä potevia japanilaisia sekä muita ryhmämatkailun ilopillereitä. Tilinpäätös lienee sittenkin positiivinen.

Luonnonpuiston toimistohenkilökunta oli selkeästi samaa maata Gonderin bussiaseman väen kanssa. Saapuessamme toimistolle oli lounastauko, ja istuimme odottamaan. Seuraavan parin tunnin perusteella tämä oli se pakollinen syvän hengenvedon hetki, joka edeltää jokaista kiihkeää urheilusuoritusta. Kun iso pyörä lähti pyörimään, meidät johdettiin kädestä pitäen kaikkien eri vaiheiden läpi. Saattaja tosin vaihtui lennosta silloin tällöin, emmekä aina edes huomanneet minne edellinen asiamies hävisi, mutta homma eteni. Sahasimme Debarkin pääkadun pari kertaa päästä päähän, ja lopputuloksena meillä oli kartta, retkikeitin, kattila, pari litraa kerosiiniä, asiaankuuluvat luvat, autokyyti pois puistosta (ja jopa vaelluksen jälkeinen kyyti Debarkista Aksumiin), "kylän parhaan supermarketin" osoitetiedot, vierailu ko. supermarketiin (samanlainen vaja kuin muutkin kylän kaupat, myöskin täsmälleen samanhintainen) ostoksineen hoidettuna, reittisuunnitelma kolmelle päivälle tehtynä ja "scout" (aseistettu puistonvartija, jota ilman vaeltaminen on kielletty) palkattuna sekä lähtö sovittuna seuraavaksi aamuksi seitsemältä hotellin ovelta. Kaikissa väleissä raha vaihtoi omistajaa täsmälleen toimistossa esillä olevien listojen mukaan, poikkeuksena keittovälineet, jotka olivat jostain syystä maksoivat vähemmän. Sen lisäksi meidän piti maksaa scoutille yhdestä lisäpäivästä, koska viimeisen päivän matka on "tuplamatka" sekä 20 birriä (vajaa 80 eurosenttiä) "automaksua" siitä, että meidät noudetaan puistossa. Ensinmainittu hämmensi, koska kyseisen päivämatkan tekee jotakuinkin jokainen puistoon matkaava, ja jälkimmäinen pienuudestaan huolimatta raivostutti, koska sikahintoja kiskova yksityisautomafia, joka kontrolloi puiston liikennettä ei voinut tällaista mitätöntä kädenojennusta tehdä. Kummassakaan ei kuitenkaan ollut joustonvaraa, vaan ihan manageria myöten selitettiin että näin se vaan on kolmen päivän reissuilla. Mene ja tiedä.

Pää vielä hieman pyörällä kaikesta järkkäilystä hoidimme pakkauksen hienosäädöt ja vetäydyimme nukkumaan. Näin olimme aamulla valmiina sovittuun aikaan tapaamassa scoutiamme, joka hänkin tuli paikalle melkein täsmällisesti. Hänen nimensä oli ehkä Mujah (emme ikinä saanet ihan kunnolla selvää), mutta meidän lämpimissä muistoissamme hän pysyy aina ja ikuisesti Raimona. Kaveri näytti nimittäin aivan pienikokoisemmalta, etiopialaisemmalta versiolta serkkuni appiukolta Puskalan Raimolta, ja kolmen päivän tuttavuuden perusteella on myös yhtä hieno mies.

Raimoa seuraten suuntasimme ensin Debarkin sivukujille, sitten peltojen, jokien ja talojen täplittämälle maaseudulle ja lopulta puuskuttaen luonnonpuiston jylhiin maisemiin. Raimon englannintaito koostui lähinnä sanoista stop, wait, okay, camp site, lodge, gelada baboon sekä hänen hänen tavaramerkkinsä ja ilmeinen lempisanansa good. Kommunikaatio sujui kuitenkin erinomaisesti. Ainoa epäonnistuminen sattui ensimmäisen päivän lounaspaikan kanssa. Luulimme selittäneemme syövämme Buyit Rasin leiripaikan "lodgella", josta saisi edullista retkiruokaa. Raimo kuitenkin johdatti meidät n. kilometrin tästä paikasta eteenpäin Simien Lodgeen, Afrikan korkeimmalla sijaitsevaan hotelliin. Olimme kuitenkin nälissämme eikä takaisinpaluu houkuttanut, joten ajattelimme että kerrankos sitä. Hotellin lounashinnat sijaitsivat samoissa korkeuksissa hotellin itsensä kanssa, mutta onneksi sentään valtavaa hintaa kompensoi ruuan maku, joka oli etäisesti miellyttävämpi kuin keskimääräisessä kengänpohjassa. Kokonaisuutena ei siis jatkoon. Riikka vakuuttaa, että Raimo oli myöhemmin tästä kuullessaan hyvin pahoillaan.

Lounaan jälkeen Raimo hoputti meitä eteenpäin, että ennättäisimme leiripaikallemme Sankaberiin ennen pimeää. Hoputus otti päähän, mutta sen ansiosta tai siitä huolimatta saavuimme lopen uupuneina  perille muutama tunti ennen auringonlaskua. Sitten alkoi taiteilu retkikeittimen kanssa. Jo tässä vaiheessa kerosiini oli tehnyt sen, mistä se tunnetaan vähintään yhtä hyvin kuin sen polttoaineominaisuuksista ja kaikki rinkassani haisi oikein miellyttävältä. Raimo oli äärimmäisen kiinnostunut keittimestä ja hääräsi kanssamme sen kimpussa ahkerasti. Laite oli äärimmäisen herkkä tuulelle ja muutenkin aivan susi. Muutaman tunnin tappelun jälkeen meillä oli muutama litra keitettyä juomavettä, kattilallinen tonnikalapastaa (josta Raimo ei pitänyt) sekä todella kypsä fiilis. Päädyimme ostamaan keittopalvelut naapurileirin kokeilta. Tämä olikin hyvä järjestely muuten, paitsi että juomavedesämme oli hieman liian helppo päätellä, mitä naapurit söivät päivälliseksi. Etiopialainen klassikko Key Wote maistui "raikkaana" sivumakuna koko seuraavan päivän. Vedenhakumatkalla näimme myös muutaman etiopianvuorikauriin. Tämä Etiopian tunnuseläin on nykyään äärimmäisen uhanalainen, ja niitä löytyy lähinnä enää Simien-vuorilta.


Yö meni uupumuksen ansiosta raskaassa unessa. Majassa oli korkeudesta huolimatta ihan lämmin, eikä pipoakaan tullut ikävä. Riikka oli nimittäin lahjoittanut omani Raimolle heti kun silmä vältti. Raksun lahjoittama pipo päätyi kuitenkin varmasti hyvään kotiin. Raimo kantoi sitä ylpeydellä, ja suhtautui meihin isällisen huolehtivasti pitäen jokaisessa käänteessä huolen että kamamme olivat tallessa. Toinen, huomattavasti kevyempi matkapäivä Gichin leiriin sujuikin leppoisasti Raimon pomppiessa pulttilukkokivääreineen edellä laulaen kimeällä äänellä hämmentävältä kuulostavia laulujaan. Raimon repussa oli Etiopian suosituimman laulajan Tedy Afron kuva. Musiikkimiehiä.

Matkan kruunasi kahvikupillinen Gichin kylässä, jonka äiti kolmen tyttärensä kanssa perinteisin menoin valmisti. Kahvinmaku vielä suussamme saavuimme kylän takan odottavaan leiriin, josta ennakkotietojen perusteella saisi ruokaa. Viisi ensimmäistä saamaamme vastausta olivat kuitenkin "ei saa ruokaa", "viereisestä talosta saa ruokaa", "ei saa ruokaa, voisin kysyä naapurileirin kokeilta jos saadaan diili aikaan", "saa ruokaa jos maksaa 400 birriä (norm. 50)" ja "voin tehdä teille injeraa ja shiroa, käykö?" Valitsimme viimeisen vaihtoehdon, ja lounas oli näin kuitattu, mutta ongelma oli edelleen todellinen. Illallistakin olisi syötävä. Päätimme ajan kuluksi keittää vettä rakkaalla keittimellämme. Parin tunnin ähinän (Raimo kutsui kaikki kollegansakin auttamaan) jälkeen meillä oli vettä, joka kiehuu epäilemättä "ihan kohta". Luovutimme. Menimme taas nöyränä pakettimatkaajien kokin luokse, ja hän lupasi hoitaa vedenkeiton, vieläpä ilmaiseksi. Häneltä meni kuitenkin hermot kun vettä oli keitetty noin kaksi minuuttia (suositus keittoaika n. 20min) ja teki suurieleisesti selväksi että sehän kiehuu jo ja mitä te hampuusit oikein luulette olevanne kun pakotatte käyttämään kaiken kaasun. Pikkuisen hätääntyneinä käännyimme ryhmän oppaan puoleen ja saimme lopulta keittää vedet (sekä loput tonnikalat ja pastat) avotulella leiripaikan ylläpitäjien majassa. Lisäksi saimme ostettua aamupalan ja seuraavan päivän lounaan pakettimatkaajien keittiöstä hintaan joka oli överi, mutta ei kuitenkaan liian.




Viimeinen, vaikeimmaksi mainostettu vaelluspäivä sujui yllättävän leppoisasti edellisen illan kauhunhetkien jälkeen. Maisemat olivat käsittämättömän jylhiä. Katsellessamme alas neljästätuhannesta metristä täydellisen hiljaisuuden vallitessa oli tunnelma aikamoinen. Pienen särön siihen iski kun maisemaa ihaillessa selän taakse oli jostain ilmaantunut viimeisen retkipäivän ilmiö, joukko pikkupoikia myymässä coca colaa ja käsityötuotteita. Muutaman pojan ryhmä löytyi joka kielekkeeltä, joka oli yksiselitteisen hämmentävää. Raimon johtamana maisemia ja gelada-paviaaneja katsellessa laskeuduimme Chennekin leiriin, josta auto kuljetti meidät takaisin Debarkiin. Vaellus oli todella rankka ja etenkin veden kanssa säätäminen ajoittain ahdistavaa. Joitakin asioita tekisimme toisella kerralla varmasti toisin, ja jos pyytäisit meitä huomenna mukaasi pikku vuoristoretkelle, jättäisimme väliin. Silti, Simien-vuoret olivat henkeäsalpaavan kauniita päivällä ja yön tähtitaivas oli kirkkaudessaan jotain käsittämätöntä. Vaellus oli erinomaisen hieno kokemus, jota ei pois vaihtaisi. Mutta nyt täytyy kyllä ottaa pari päivää ihan iisisti. Puitteet sille tarjoaa muinainen Aksum, matkamme seuraava etappi!

Palataan asiaan!

- Heikki

PS. Vähän aikaa menee, että oppii elämään taas ilman Raimoa, ikävä on kova! -Riikka




2 kommenttia:

  1. Huh, huima seikkailu! Onneksi loppu hyvin kaikki hyvin. Raipe kuulostaa kyllä hienolta kaverilta - 5/5 👍 PS. Huom. upea Googlen antama kommenttinimi.

    VastaaPoista
  2. Do you drink Pepsi or Coca-Cola?
    ANSWER THE POLL and you could get a prepaid VISA gift card!

    VastaaPoista