Matka Tigrayn osavaltion pääkaupunkiin sujui ongelmitta. Mekelessä menimme ensi töiksemme Danakilin matkanjärjestäjämme toimistoon, jossa puolestaan selvisi että meidät oli laitettu mukaan neljä eikä kolme päivää kestävälle seikkailuretkelle. Henkilökunta oli tästä kovin pahoillaan, ja löivät hyvitykseksi tiskiin ota neljä, maksa kolme päivää - tarjouksen, eli hinta pysyi ennallaan. Tämä oli meille oikein käypä ratkaisu. Kiertelimme hetken läheisellä torilla ja vetäydyimme hotellille keräämään voimia tulevaan koitokseen. Koimme tämän viisaaksi, sillä esitteessä oli jo lupailtu Danakilin syvänteen olevan ilmastoltaan yksi maailman epämieluisampia paikkoja, erään kohteemme olevan "kenties maailman huonoimman tien päässä" ja toiseen menemiseen vaadittavan "mahdollisten jännitteiden vuoksi" aseistettu saattue. Yllättävän hyvin heidän matkansa täyttyvät, vaikka myyntipuheet ovat tätä luokkaa. Miksi? Lain, joka kieltää alueella omatoimisen matkailun sekä ihmisen loppumattoman tyhmyyden lisäksi vastauksia voinee etsiä googlen kuvahaulla tai oheisista aasien napsimista otoksista.
Seuraavana aamuna yhdeksänhenkinen seurueemme kokoontui toimistolle. Aasien lisäksi ryhmään kuului ugandalainen matematiikanopettaja, addisabebalaistunut vanhempi saksalaisherra, joka oli saanut etiopialaisvaimoltaan luvan lähteä "hieman hulluttelemaan", etiopilais-kanadalainen konsultti sekä neljän hengen israelilainen rytmiryhmä, joka koostui kahdesta opiskelijaystävyksestä sekä sisko-veli-kaksikosta, joista veli oli juuri aloittamassa ja sisko juuri päättänyt asepalveluksensa. Kenties sotilaskoulutuksensa, kenties luonteensa vuoksi viimeksi mainitusta tuli joukon ohjelmavastaava. Tämä noin 145cm pitkä 24-vuotias viisi vuotta ilmavoimien upseerina palvellut tehonainen piti joukkoineen huolen siitä, että naurua, tanssia ja laulua matkalla riitti, ja jokainen luppohetki muuttui hetkessä hepreankieliseksi hulinaksi, johon etenkin retkikuntamme henkilökunta liittyi salamana mukaan. Tässä seurassa oli hyvä lähteä ihmettelemään luonnon kummallisimpia oikkuja, joita tähän Etiopian koilliskolkkaan on siunaantunut kasapäin.
Ensimmäisenä vuorossa oli yli sata metriä merenpintaa matalammalla sijaitseva Asalen suolajärvi. Oikeastaan järvi on enimmiltä osin suolakenttä tai -tasanko, ja toisinaan auton ikkunasta katsoessaan näytti, että auto liikkui lumen päällä. Ohitimme useita kamelikaravaaneja, jotka tulevat tänne louhimaan suolaa kuljettaakseen sen harkkoina lähialueen jälleenmyyjille. Lumikenttämielikuva on Asalen lähellä sangen kaukana totuudesta, sillä paikka on keskilämpötilaltaan maapallon kuumimpia. Siinä me osuimme paikalle lähes arktisissa, vain noin 32-37 asteen lämpötiloissa, huidellaanhan kesällä helposti viidenkympin kuumemmalla puolella. Lämpö ja seisova ilma lisäsi paikan epätodellisuuden tuntua entisestään, ja toivottavasti kuvamme välittävät edes ripauksen tuota surrealismia. Etenkin auringonlasku utuisten suolakenttien keskellä oli aavemainen kokemus. Tasapainottavan elementin kokemukseen toi takaa kaikunut mekkala, sillä israelilaiset olivat jo pistäneet bileet pystyyn ja (paikalla oli myös toinen ryhmä) brittiläis-ruotsalaisella yhteistyöllä toteutettu, vasta etiopialaisen intervention ratkaisema viinipullonavausoperaatio aiheutti erittäin suurta hilpeyttä. Yöksi vetäydyimme paikallisen Afar-heimon kylään, jossa nukuimme tähtitaivaan alla sängyissä, jotka muovasivat selkärangan ergonomisesti L-kirjaimen muotoon. Kova tuuli ja lentävä hiekka lisäsivät entisestään yön nautinnollisuutta.
Yön jäljiltä etenkin allekirjoittanut heräsikin hieman heikossa kunnossa. Tästä huolimatta matka jatkui paikkaan nimeltä Dallol. Perillä vastaan tuulahti Yellowstonesta tuttu mädän kananmunan lemu, joka kertoi alueen runsaasta rikkipitoisuudesta. Rikki olikin muovannut ja värjännyt maaperää laajoilta alueilta niin ällistyttävän muotoisiksi ja värisiksi, että edes Yellowstonen vastaavien ilmiöiden pohjalta ei ihan oikein osannut tällaista odottaa. Lyhyehköksi jääneen miehityksensä aikana italialaiset hääräilivät alueella keräämässä sen kemiallisia kummallisuuksia, ja heidän tähän tarkoitukseen pystyttämänsä leirin rauniot olivat edelleen kahden suurimman sekopäisenvärisen ja -muotoisen keskittymän keskellä lisäämässä Dallolin maailmanlopun tunnelmaa. Kuvat kertokoon lisää.
Tällä kertaa yö vietettiin hieman mukavammin hieman isommassa ja modernimmassa kylässä muutaman perheen ylläpitämässä vierastalossa. Ruoka oli taivaallisen hyvää ja iltanuotiolla israelilaiset improvisoivat kaikille matkalaisille ja lähialueen lapsille käyttöesineistä soittimia, joiden avulla tulkitsimme erinäisiä poptaivaan kiintotähtiä epäilemättä hyvin koskettavilla tavoilla. Ainoa miinus oli se, että vointini ei ollut juurikaan kohentunut, ja illalla nousi kuume.
Aamulla olo oli muuten parempi, mutta jokin paikallinen hyönteismaailman peto oli puraissut minulle ja yhdelle israelilaisista kaulaan sellaiset jäljet, että heikompia hirvitti. Aamupäivän asiaa pohdittuamme päätimme tarttua oppaamme tarjoukseen kamelin vuokraamisesta illan, ja oikeastaan koko retken pääohjelmanumeroa varten. Tämä oli Erta Alen (afarin kielellä "siellä on tulivuori", mitä sitä tekemään asioista hankalia) tulivuorelle kiipeäminen ja maailman ainoaan pysyvään laavajärveen kurkistaminen. Tämä osoittautuikin hyväksi päätökseksi, sillä lenneltyämme autossa ylös alas sivulle ja viistoon hiljaa ja kovaa kaksi tuntia (jonka aikana etenimme 20km, tämä oli nyt se maailman huonoin tie. En väitä vastaan) ja päästyämme vuoren juurelle Riikalta lensi lounas pihalle ja olo oli muutenkin surkea. Itse puolestani voin paremmin kun kertaakaan Danakiliin saapumisen jälkeen, joten päätös oli helppo. Minua varten varmuuden vuoksi vuokrattu kameli lastattiin Riikalla ja äärimmäisen raastavan ("hellowelcomevolcanogoodcamelhellohello") oppaan johdolla matka vuoren huipulle pimeyden vallitessa alkoi. Huipulla olo oli urheilutermein "kaikkensa antanut", mutta kurkistus kraaterissa pulppuilevaan laavaan sai pahan olon unohtumaan. Jos toistaisin itseäni, sanoisin että ylhäällä kaikki oli todella epätodellisen tuntuista, mutta koska en toista itseäni, en sano. Katso kuvat jne. Lyhyiden unien jälkeen käytiin vielä kurkistelemassa porisevaa pataa päivänvalon ensi säteiden värjäämänä ennen matkaa alas. Riikankin vointi oli kohentunut hurjasti, ja näin ollen päätimme pistää kamelimatkan puoliksi. Edellisillan kokemuksiensa perusteella Riikka pystyikin toteamaan että kamelilla vuorelle nouseminen on paljon mukavampaa touhua kuin sieltä laskeutuminen, eikä minun, vuoroni saatuani tarvinnut tätä epäillä. Sen noin kymmenen minuuttia kestäneen "tässä se Hietasen suvun toivo laskettelee kamelilla tulivuorenrinnettä, mitäs sinne loskasuomeen"-tunteen jälkeen tuska pakaroissa ja haarovälissä oli sitä luokkaa että kirosin mielessäni kaikki ne ihmiset, jotka osallistuivat siihen salaliittoon jonka toimesta kylää oli yön aikana siirretty kilometritolkulla kauemmas tulivuoresta.
Olisi kuitenkin liioittelua sanoa, että homma juurikaan helpottui tämän jälkeen. Kun siirryimme autoihin, edessä oli jälleen edellispäivältä tuttu hirviötie. Tällä kertaa kuitenkin kuskeilla tuntui olevan tuplavauhti päällä edessä siintävän kotiinpaluun huumassa, ja kyyti oli entistä höykyttävämpää. Me takapenkin reppanat olimme vähän väliä hyvin mielikuvituksellisissa asennoissa, eikä osumilta vältytty. Auton kaartaessa pöpeliköstä ihanalle, mustalle ja tasaiselle asfaltille, kuului matkustamosta sellainen helpotuksen huokaus että auto oli nousta ilmaan.
Loppumatka Mekeleen menikin syvässä unessa. Perillä emme käyneet kovinkaan pitkiä neuvotteluja siitä, olisimmeko seuraavana aamuna kuudelta kyttäämässä bussia seuraavaan kohteeseemme Lalibelaan kuten olimme voimiemme tunnossa ajatelleet. Varsinkin kun israelilaiset neuvoivat meille edellistä hotelliamme edullisemman ja muuten suunnilleen samantasoisen hotellin, päättivät aasit viettää yhden päivän Mekelessä päiväohjelmalla ei-niin-mitään. Tämä tekikin oikein hyvää. Ainoa mainitsemisen arvoinen asia (melkein) tapahtui iltapalalla, jota varten suuntasimme vakiowifipaikkaamme, lähimpään hienoon hotelliin. Hotellissa oli jotenkin jännittynyt tunnelma ja ihmisillä ykköset yllä. Kun meidät vielä ohjattiin baarin puolelle syömään, päätimme kysyä mitä oli tekeillä. Meille kerrottiin, että Etiopian ortodoksikirkon patriarkka Abuna Matias olisi tulossa syömään. Tästä innostuneina jäimme odottelemaan tilanteen kehitystä. Joidenkin tuntien jälkeen hotellin henkilökunta tuntui luovuttavan ja alkoi ohjata muita sisääntulijoita istumaan paraatipaikoille. Patriarkka (ja sivumennen sanoen wifi) olivat tehneet oharit. Pettyneinä siirryimme sängyn pohjalle. Lepopäivä teki tehtävänsä. Kun koitti olla siellä bussiasemalla aamukuudelta, paikalla oli kaksi terhakkaa aasia valmiina kohtaamaan Etiopian turistirysistä kuuluisimman, Lalibelan tarunhohtoiset kalliokirkot. Danakiliin menemistä aasit eivät voi suositella kenellekään, mutta lupaavat että sille, joka paikalle tästä huolimatta menee, kokemus on ikimuistoinen, ja sitä kuitenkin ennen kaikkea ja kaikesta huolimatta siinä hyvässä mielessä. Ei liene pelkkää mainosjargonia sanoa, että sellaista paikkaa ei ole toista.- Heikki
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti