Leikkauspolitiikasta ja leudosta vuoristoilmasta

Kirkkoaasi ratsastaa muutaman tovin perässä ajan hermolta, ja kertaa nyt menneitä vaiheita pala palalta. Jonkinlaisella ravilla päästään varmaan kohta kiinni pääsiäiseen ja sen jälkeisiin tapahtumiin tässä pian. Silti jo tässä vaiheessa riemukasta ylösnousemuksen juhlaa täältä Itä-Afrikasta.

Toissaviikon alkupuolisko sujui mukavasti toimistolla ja Korhosen sekä Mesiäislehdon lapsia opettaessa ja viihdyttäessä. Jälkimmäinen koostui lähinnä jalkapallonpeluusta, lego-rakentelusta ja trampoliinihyppelystä, joten voitte uskoa että burnoutin partaallahan tässä kiikutaan. Kuusikalliot olivat valloittamassa tuota pientä lähiseudun nyppylää nimeltä Kilimanjaro, joten vietin viikon Korkeasti Kunnioitettujen Herrojen Aluepääliköiden Lassen ja Pekan siipien suojassa.

Nämä herrat ottivat minut matkaansa kahden päivän työreissulle noin viiden tunnin ajomatkan päässä Arushasta sijaitsevaan Lushoton kaupunkiin. Saksalaiset siirtomaaherrat käyttivät aikanaan Lushoton kauniita ja viileitä vuoristomaisemia pakopaikkana Dar es Salaamin kuumuutta vastaan, ja kaupungissa olikin edelleen nähtävissä merkkejä näiltä ajoilta. Monet komeista siirtomaa-aikaisista lomahuviloista oli muutettu hotelleiksi ja vuorten välistä ylös kaupunkiin puikkelehtiva pikkutie oli reunustettu komeilla eukalyptuspuilla. Myös alueen vahva luterilainen hiippakunta (nykyiseltä nimeltään koillishiippakunta eli NED) periytyy saksalaisajalta, mutta on toki nykyisin itsenäinen, monipuolinen ja varsin hyvin toimeentuleva osa Tansanian kirkkoa. Vierailun tarkoituksena olikin yhdessä Suomesta paikalle tulleen kehitysyhteistyökoordinaattori Jyri Kemppaisen kanssa arvioida NED:n projekteja, joissa Lähetysseura on mukana. Sekundääritavoitteina olivat uuden aluepäälikön nimen ja naaman tutuksi tekeminen yhteistyökumppaneille sekä erään FELM Volunteerin silmien aukaisu sille, mitä kaikkea kirkko tässä maassa oikeastaan tekeekään.

Lushotosta alas tasangolle kurkkimassa.

Kyseiset silmät rävähtivät auki heti ensimmäisessä kokouksessa. Kyseessä oli loppurevaluaatio Kilindin sairaalaprojektista, jossa NED oli Lähetysseuran tukemana rakentamassa sairaalaa hiippakunnan syrjäseuduille. Varovaistenkin arvioiden mukaan sairaala olisi parantanut huomattavasti yli 200 000 ihmisen terveydenhuoltotilannetta, ja ulkopuolinen arvioija kertoi myös Kilindin kylän elinkeinoelämän vahvasta kasvusta. Sairaalan myötä saatiin sähkö, syntyi monia pikkukauppoja, majoituspalveluita ja muuta pienyrittäjyyttä, jonka myötä entistä apaattista syrjäkylää oli vaikea tunnistaa samaksi paikaksi kuin ennen sairaalaprojektin alkua. Projektia pidettiin erinomaisena esimerkkinä valtion ja kirkon yhteistyöstä. Kirkot tuottavat noin puolet Tansanian terveydenhuoltopalveluista ja luterilainen kirkkokin n. 15% (Lähde: http://www.elct.org/social.html), joten yhteistyö on varsin merkittävää ja projektia kiiteltiin lähes joka suunnalta. Kaikki meni siis oikein mallikkaasti, kunnes toisaalla päätettiin pistää "Suomi kuntoon", rahoitus loppui seinään ja esimerkiksi laboratorio ja syrjäseudulla välttämätön henkilökunnan asuntola jäivät rakentamatta. Sairaala on siis nyt toiminnassa, mutta rahat projektin viimeistelyyn on saatava jostain muualta. On hyvin poikkeuksellista, että jo luvattu ja budjetoitu apu joudutaan tällä tavoin kertarysäyksellä perumaan, ja jättämään kumppani ihmettelemään. Vaikka "syylliset" löytyvätkin jostain muualta, oli tuolissa hieman vaikea löytää mukavaa asentoa arviointifirman ja NED:n edustajien edessä.

Sairaalan ohella tutustuimme kahteen vammaistyön projektiin, joiden rahoitus jatkuu ainakin osittain leikkaustenkin jälkeen. Toinen projekti on Lushotossa sijaitsevan ja luterilaisen kirkon omistaman SEKOMU-yliopiston johtama, ja se keskittyy kouluttamaan opettajia, valtion virkamiehiä ja uskonnollisia johtajia vammaisten kohtelusta ja opettamisesta. Tansaniassa on vieläkin valitettavan tavallista, että vammaisia lapsia hävetään ja piilotetaan koteihin. Toisen projektin tavoitteena on puolestaan jalkautua etsimään juuri näitä ihmisiä eri kylissä Lushoton lähellä ja auttaa heitä pääsemään kouluun ja saamaan hyväksyntää osana yhteisöään. NED:n projekteista ja niihin kohdistuvista leikkauksista oli hyvä ja kattava kirjoitus viime sunnuntain Hesarissa. Jos et ole sitä vielä lukenut, lue se mahdollisimman pian täältä: http://www.hs.fi/sunnuntai/a1458273492531?ref=hs-mob-etusivu-popular-latest-51 Jutussa käy hyvin ilmi, kuinka tätä työtä tehdään juuri kaikkein heikoimmassa asemassa olevien parissa.

SEKOMU:n pihalta. "Herran pelko on viisauden alku"

Kirkko hoitaa siis Tansaniassa ison osan terveydenhuollosta ja koulutuksesta. Hoitoon tai opiskelemaan pääsy ei ole kuitenkaan uskontokunnasta kiinni. Lushotossa näimme myös kirkon ylläpitämän orpokodin ja toki myös useita kirkkorakennuksia ja alempien asteiden kouluja. Tässä on kieltämättä suomalaiseen malliin tottuneella ihmisellä hieman nikottelemista. Kyynisempi ihminen toisesta kulttuurista voisi ajatella että näin sitä kääritään aivopesu kauniisiin kuoriin ja kirkon aktiivisuus "valtion asioiksi" pohjoismaisessa mallissa miellettävillä sektoreilla herättää kysymyksiä uskonnon sotkeutumisesta paikkoihin, joihin se ei kuulu. Näin Tansaniasta katsottuna tällaiset kysymykset ovat kuitenkin melko kummallisia. Jos maan muslimipääministerillä on vain hyvää sanottavaa (http://dailynews.co.tz/index.php/home-news/46559-pm-lauds-churches-on-social-services) kirkon toiminnasta koulutus- ja terveydenhuoltosektorilla, voisi meilläkin olla itsetutkiskelun paikka. Kirkon tehtävässä julistus ja palvelu kulkevat käsi kädessä, ei niin että toista ajettaisiin salaisesti toisen varjolla tai että toinen olisi toista tärkeämpää. Suomalaisten luotto valtioon ja sen kykyyn vastata kaikkiin kansalaisten tarpeisiin, ja sitä kautta "ideologisiin" toimijoihin "neutraalilla" kentällä kohdistuva luontainen epäluulo, on ollut hyvinkin perusteltua meidän hyvinvointivaltiossamme. Täältä asia näyttää jo vähän toiselta, eikä näiden toisistaan poikkeavien näkemyksien sovittelu ole aina yksinkertaista. Esimerkiksi Lähetysseuran suurimman rahoittajan, ulkoministeriön, antama tuki on esimerkiksi korvamerkitty siten, että sitä ei saa käyttää maailmankatsomusten levittämiseen. Tavoite on sinänsä erinomainen ja tärkeä, vaikka toisaalta onkin vähän hankala nähdä, miten mikään länsimainen toiminta Afrikassa voisi olla irrallaan maailmankatsomusten levittämisestä. Vielä mutkikkaampien juttujen äärellä ollaan vaikkapa silloin kun puhutaan pappien koulutuksesta. Pappien tehtävähän on luonnollisesti kertoa ja todistaa Kristuksesta, joka menee varsin selkeästi maailmankatsomuksen levittämisen piiriin. Toisaalta pappia kuunnellaan täällä ihan eri tavalla kuin vaikkapa valtion virkamiestä. Jos jälkimmäinen puhuu vaikkapa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan, on vaikutus monesti minimaalinen verratuna saarnapöntöstä tulevaan samansisältöiseen viestiin. Missä menee kirkon ja valtion raja maassa, joka ei ole tottunut neuroottisesti vartioimaan sellaisia rajoja? Maassa, jossa ilman uskonnollisia toimijoita jäisi terveydenhuolto ja koulutus saamatta miljoonilta ihmisiltä. Maassa, jossa kristityt ja muslimit ovat enimmäkseen eläneet sulassa sovussa ja uskonto on saanut näkyä ja kuulua kaikessa ja kaikkialla.

Irenten orpokodista. Tällä hetkellä kaikilla paikan lapsilla on isä elossa, ja lapset palaavat kotiin hieman vanhempina.

Näitä juttuja yhdessä ja itsekseni pohtiessa ja maailmaa parantaessa vierähti aika kauniissa Lushotossa, ja oli aika palata Arushaan. Vatsassa oli myös hieman perhosia, sillä aasi ja toinen aasi kohtaisivat toisensa ensikertaa Tansanian maaperällä. Riikan lento sujuikin hyvin ja hän laskeutui turvallisesti Kilimanjaron kentälle kalaämpäreitä kantavien (Mwanzasta lähtevillä lennoilla on erikseen hinnoiteltu kalaämpärit matkatavarana) matkatovereidensa kanssa jopa hieman etuajassa. Pian, lyhyen sightseeingin jälkeen, oli kuitenkin jo aika lähteä Kilimanjaron valloittaneen Katrin ja vuoristotaudista toipuneen Visan kanssa viikonmittaiselle työmatkalle Morogoroon.

Morogoro ei ole hirveästi Arushaa pienempi, mutta tunnelmaltaan huomattavasti enemmän maakuntakeskuksen oloinen urbaanin ja kosmopoliittisen tansaniantukikohtani rinnalla. Ensimmäisenä vastaan tulvahti lamauttava kuumuus, jota onneksi sittemmin on hieman hellittänyt otettaan sateiden ja ukkosmyrskyjen myötä. Mitä muuta Morogoro meille tarjosi? Siitä saatte kuulla lisää seuraavassa blogissa, jonka teille tarjoilee maan äärissä jälleen yhteen ajautunut kirkkoaasi.

- Heikki

Paluumatkalla Lushotosta pysähdyimme vilkuttamaan Katrille ja Kilimanjaron lumille.

Pääsiäistä kohti

Lähes kolme viikkoa on jo hurahtanut täällä Nyakaton opistolla. Päivät sujahtavat verkkaisasti, mutta samaan aikaan sata lasissa ohitse. Jokaisen päivän jälkeen on raukean hengästynyt olo, ja kaiken uuden ja erilaisen kohtaamisesta on pää pyörällään. Opisto valmistautuu kahden viikon pääsiäislomaan. Jokainen opiskelija odottaa kuumeisesti kotiin pääsyä perheen ja sukulaisten luokse. Useimmilla on puoliso ja lapset kotona odottamassa. 

Tänään olin valvomassa englannin koetta Ullan kanssa. Sain viikko sitten hänet tänne harjoittelukaverikseni. Ulla on jo aikamoinen Tansanian konkari ja hänen seurassaan ei ole kyllä aika käynyt pitkäksi.

Opiskelijat keskittyvät englannin kokeessa.

Päätehtävämme on nyt ollut auttaa teologiopiskelijoita lopputöiden kirjoittamisessa. Tietokoneiden käyttäminen aiheuttaa monelle suurta päänvaivaa. Nuoremmat opiskelijat tuntuvat näpyttelevän jo varmemmin kirjoitelmiaan, mutta monen kanssa opetellaan vielä isojen kirjaimien kirjoittamista ja muistitikulle tallentamista. Kirjoitelmat kuitenkin saavat joka päivä pituutta ja sisältöä ja toukokuussa täällä on varmasti 11 erilaista lopputyötä valmiina. Aiheita on laidasta laitaan, mm. perhe-ja avioliittoneuvonnasta, lapsiin kohdistuvasta väkivallasta ja evankeliointityöstä.

Kohtaaminen kadulla.

Viime viikolla lähdin evankelistaluokan mukana kaupungille suorittamaan diakoniaoppiaineeseen liittyvää käytännön harjoitusta. Riitta-ope oli jakanut opiskelijat pienempiin ryhmiin ja jokaisen ryhmän oli tarkoitus havainnoida kaupungilla erilaisia diakoniaan liittyviä aiheita. Ryhmän, johon liityin, piti havainnoida kaupungin kaduilla näkyviä kerjäläisiä. Heti daladalasta (minibussi) päästyämme ulos opiskelijat paikansivat ensimmäiset kerjäläiset. Rohkeasti ja ennakkoluulottomasti osa alkoi heti tervehtiä ja kysellä ensimmäisten ihmisten elämäntarinoita. Osa kirjoitteli sivussa muistiinpanoja ja minulle käännettiin englanniksi keskustelua. Kohtaamisia jatkui lähes kaksi tuntia ja siinä ajassa kuulimme esimerkiksi, miten vanhempi leskirouva selviää päivästä toiseen kadulla, kun mies on kuollut ja ainoa poika on vankilassa. Ketään ei ole huolehtimassa kotikylässä. Kuulimme myös, miten halvaantunut mies matkustaa kaupunkiin rahan toivossa päivästä toiseen, kun ei saa töitä mistään. Katupoikiakin tapasimme kymmenittäin. Jälkeenpäin mietimme pitkään, kenen rooli on auttaa näitä ihmisiä, tarvitsevatko he todella apua ja mikä  opiskelijoiden rooli tulevina kirkon työntekijöinä voisi olla tulevaisuudessa. Vaikka moni opiskelija itsekin tulee erittäin vaatimattomista oloista, kaduilla tapaamat ihmiset pysäyttivät monet miettimään todella myös omaa asemaa.

Opiskelijat lähdössä kaupunkiin suorittamaan tehtävää.

Toisenlaisiin tunnelmiin siirryimme Riitan kanssa seuraavana päivänä, kun saimme kunnianarvoisan kutsun tulla englannin tunnille arvioimaan englannin suullista koetta. Opiskelijat olivat valmistaneet kahdessa eri ryhmässä hartaushetket, ja koko tuntia johti the Master of the Ceremony, yksi parhaiten englantia puhuvista opiskelijoista. Onneksi sain istua kokeneen konkarin vieressä, muuten juhlallinen meno ja vieraiden jatkuva huomiointi olisi pistänyt sormen todella suuhun. Jokainen lause aloitettiin nimittäin puhuttelemalla Riittaa tittelillä the Honorable Guest of Honor ja sen jälkeen minua, the Honorable Invited Guest. Esittelypuheita, kiitospuheita, arvioita, vielä kiitoksia ja kiitoksen kiitoksia puhuttiin ristiin rastiin. Pönöttävä meno rikkoontui onneksi, kun jännityksestä jäykät opiskelijat pääsivät laulamaan. Silloin koko luokka vapautui jopa tanssimaan.  Kunnianarvoisina vieraina lupasimme vielä palata tunnille ja opettaa lisää englanninkielisiä ylistyslauluja. 

Itsekin odotan jo kovasti pääsiäistä! Pääsen viettämään kärsimysviikkoa Morogorossa, mutta ensin otan huomenna suunnan kohti Kilimanjaroa ja parempaa puoliskoani!
Ihanaa pääsiäisen aikaa!

-Riikka

Iltapalaa koulun läheltä.

Lounaaksi hedelmiä ja inkiväärijuomaa.

Vapaa-ajan viettoa.

Työn touhussa

Meru-vuori on vihdoin näyttäytynyt

Toisella Arushan-viikollani arjen palaset alkoivat putoilla paikoilleen ja itsellekin alkoi hissuksiin muodostua kuva siitä, mitä työni täällä tulee olemaan. Päävastustajani tulee olemaan työalueen arkistona tunnettu, muinaisilta ja vähemmän muinaisilta ajoilta muistoja sisällään kantava kapistus. Arushaan pyydettiin vapaaehtoista ottamaan tästä kolossista mittaa, ja erottamaan sen sisällön; toiset oikealle ja toiset vasemmalle puolelle. Lähetysseuran 109-sivuisen arkistointioppaan tiivistelmä lienee se, että toisille olisi sanottava että "te saatte periä sen valtakunnan, joka on ollut teitä varten valmiina maailman luomisesta saakka", ja toisia taas odottaa se kuuluisa ikuinen tuli. Paljon tätä enempää en kyseisestä dokumentista vielä sisäistänyt, enkä ihan täysin vielä erota vuohta lampaasta, mutta eteenpäin mennään.

Matkaan myös noin kerran viikossa kahdella daladalalla eli pikkubussilla kaupungin toiselle laidalle jossa pitää majaansa lähetyslentojärjestö MAF. Toinen MAFin Arushassa olevista lentäjistä on suomalainen pastori Jarkko Korhonen, Lähetysseuran miehiä hänkin. Jarkolla on kaksi poikaa, Jeremias ja Samuel, sekä ihan pieni tyttövauva, joka on vielä äitinsä kanssa Suomessa. Kun Jarkolla vielä toimistotyöt jatkuvat, autan Jereä ja Samua läksyissä ja viihdytän heitä sen jälkeen esimerkiksi pelaamalla jalkapalloa, joka on luonnollisesti inhottavaa. Mukana pyörivät myös Fida:n palveluksessa olevien Mesiäislehtojen (perheen isä on Alajärveltä, tuosta Lehtimäen esikaupungista) lapset Alvar, Ellen ja Linnea.

Tätä viikon perusrunkoa maustetaan sitten milloin minkäkinlaisella sillisalaatilla. Viikon aikana olen esimerkiksi ollut Katrin mukana haastattelemassa koko Tansanian Evankelis-Luterilaisen kirkon keskustoimiston tiedotusosastoa. Haastattelussa kävi selväksi, että vastapainoksi osaston nollan kirkkaasti ylittävän ja lähes kahta hipovan työntekijämäärän suuruudelle, työnkuvaan kuuluu onneksi vain kirkon nettisivujen ja lehden sisällön tuottaminen, editoiminen, asettelu ja julkaisu, vähän satunnaista valokuvausta ja kirkon pr-puolen kannattelua. Tämä erittäin avulias, fiksu ja vaatimaton osasto on nimeltään Elizabeth, pian eläköityvä mama. Olen hänen töitään helpottaakseni kääntänyt erinäisiä Lähetysseuran Tansaniaa käsitteleviä juttuja englanniksi, että materiaalia olisi hieman enemmän.

Tämän lisäksi olen ollut mukana tekemässä taustatyötä Lähetysseuran uutta aluesuunnitelmaa varten. Tämä on ollut äärimmäisen mielenkiintoista, sillä olen samalla oppinut valtavasti tästä maasta ja sen nykytilasta. Vielä enemmän minua on opettanut se, kun olen saanut seurata vierestä, kun väistyvä aluepäällikkö Lasse Lampinen on perehdyttänyt seuraajaansa Pekka Härköstä työnsä saloihin. Olen alkanut oivaltaa, että olen aika mielettömän hienolla näköalapaikalla sekä Tansanian kirkon, Suomen Lähetysseuran ja siinä sivussa niiden toimiympäristön, Tansanian ja jopa laajemminkin Afrikan suhteen. Paljon on oppia imettävissä, ja kyllä siitä hyvästä nyt yhden arkiston laittaa järjestykseen!

Viikon kohokohta osui kuitenkin perjantaille. Matkasin torstaina daladalalla Makumiraan, hieman Arushan ulkopuolelle, jossa sijaitsevassa Luterilaisessa yliopistossa opettavat Lähetysseuran Katri Niiranen-Kilasi ja hänen miehensä Doward Kilasi. Heidän seurastaan, vieraanvaraisuudestaan ja eläväisistä pikku kissanpennuistaan nauttimisen lisäksi pääsin seuraavana päivänä Katrin ja Haapajärven yläkoululais/lukiolaisryhmän kanssa kouluvierailulle Ngarenanyukin kouluun. Suomen Lähetysseura tukee opettajien täydennyskoulutusta, jolla jo pitempään opettaneille opettajille tuodaan tietotaitoa liittyen Tansanian nykyiseen opetussuunnitelmaan kuuluvista ns. läpäisevistä kokonaisuuksista. Tällaisia ovat esimerkiksi ympäristötietoisuus, hiv/aids-asiat sekä oppimisvaikeudet. Täydennyskoulutuksen piiriin on valittu 18 alueen heikoiten menestynyttä koulua sekä kaksi hyvin menestyvää koulua vertailukohdiksi.

Vastaanottokomiteaan kuuluivat koulun kaikki oppilaat.

Ja minkälainen koulu löytyikään keskeltä puoliaavikkoa parin tunnin kinttupolkuajelun jälkeen! Voi hyvin olla, että jos Hietasen poika olisi heitetty niihin oloihin, kuivuuteen ja köyhyyteen, tuntien höykyttävän ajomatkan päähän edes siitä asfalttitiestä, joka vie lähimpään kaupunkiin, olisi ajatus varmaan aika äkkiä siirtynyt "pois ja äkkiä"-linjalle. Ei tulisi mieleenkään syyllistää ketään, joka lähtisi sellaisista oloista etsimään ruusuisempaa tulevaisuutta vähän kauempaa. Ei sillä, etteikö huonompiakin paikkoja olisi elämälle tällä planeetalla, mutta silti. Samoin en syyllistäisi lainkaan sellaista rehtoria, joka ottaisi koulunsa kanssa näissä puitteissa enemmän "päivä kerrallaan, kädestä suuhun"-lähestymistavan. Tämän koulun rehtori, Katrin vanha oppilas James Somi ei kuitenkaan ole niitä kavereita, joilla sormi menee ihan ensimmäiseksi suuhun. Hänen ja hänen hengenheimolaistensa panoksella valtion sähköverkon ulottumattomissa ollut, parista vajasta kyhätty muutaman kymmenen oppilaan opinahjo rutikuivalla seudulla oli muuttunut yli viidensadan oppilaan hyviä oppimistuloksia takovaksi, hyvissä puitteissa toimivaksi kouluksi, joka tuottaa itse valtaosan sähköstä vesi-, tuuli ja aurinkovoimalla. Koulun oppilaille puhutaan paljon kestävästä kehityksestä ja ekologisesta elämäntavasta. Jotenkin tämän koulun näkeminen upposi itselle varsin syvälle, kuten arvoisa lukija on varmaan tässä vaiheessa jo päätellytkin. Samaa tuntuivat muutkin vieraat ajattelevan. Tokihan useampi taho oli rahoittanut rehtoria tämän kunnianhimoisissa projekteissa, ja hän on varmasti keskimääräistä maalaiskoulun rehtoria paremmin verkostoitunut tyyppi, mutta se ei minun silmissäni mitenkään vähentänyt koulun hienoutta. Osaaminen, ideat ja visiot löytyvät helpoimmin haasteiden lähiympäristöstä, ja on hienoa olla ennemmin sellaisen organisaation palveluksessa, joka tukee ja fasilitoi tällaisia unelmia kuin tyrkyttää omiaan.

Vierailuohjelmaan kuului puun istuttaminen. Patric ja George lupasivat pitää puusta huolta poissaollessani.

Lentopallomaaottelu.

Ngarenanyukissa oli, Tansanialaiseen tapaan, myös vieraanvaraisuus huipussaan. Vierailun aluksi saimme nauttia lauluesityksistä, joita tarjosivat niin Ngarenayukin kuin Haapajärvenkin oppilaat. Haapajärviset paljastivat pohjoispohjalaisuutensa kajauttamalla "täällä pohjantähden alla", joka näin erikoisissa olosuhteissa kuultuna laittoi kyllä itse kullakin kylmät väreet liikkeelle. Haapajärven tulevaisuus taitaa kyllä olla näiden fiksujen ja filmaattisten nuorten myötä varsin hyvissä käsissä, vaikka Haapajärvi - Tansania - maaottelu lentopallossa päättyikin selkeähköön kotivoittoon. Sitä seurannut kansalaisuudet sekoittanut tytöt vastaan pojat - jalkapallo-ottelu oli puolestaan vähällä päättyä oikeaoppiseen pitch invasioniin, kun yli satapäinen yleisö lähti hurmoksessa kohti kenttää (sivumennen sanoen kenties huonoin näkemäni jalkapallokenttä, joka ei tosin menoa haitannut) tyttöjen siirryttyä 2-1 johtoon ottelun viime minuuteilla. Tilanne kuitenkin rauhoittui itsestään, ja lopulta pojat  tasoittivat pelin. Loppunumerot 2-2. Paluumatkan Makumiraan minulla oli kunnia istua samassa autossa jäätelönsyönnin suomenmestarin kanssa. Olen myös ylpeä itsestäni, kun en sanonut Haapajärveä kertaakaan Haapavedeksi, enkä tervehtinyt ketään sanomalla "moi". Kaiken kaikkiaan siis oikein hieno ja ajatuksia herättävä päivä.

Viikonloppua vietin rennosti. Sunnuntaina kävin anglikaanimessun sijasta Arusha Community Churchilla, joka on luterilaisen kirkon siipien suojassa toimiva, mutta tunnustuskuntien rajat ylittävä seurakunta. Jumalanpalvelus oli oikein mukava, vaikkakin erittäin amerikkalaisvivahteinen. Nytpä sitten ainakin tiedän, että jos kaipaan sunnuntaiksi englanninkielistä jumalanpalvelusta, on minulle tarjolla niin britti- kuin jenkkiaksenttia puhuva vaihtoehto. Kirkosta löysin myös Lampiset ja Härköset, joiden seurassa loppupyhä vierähtikin laatutarjoilujen ja -huumorin parissa. Ohjelmavastaavana hääri pääosin Lampisten Sofia-tyttö, jossa on virtaa kuin pienessä kylässä ja jonka valikoivaan suosioon allekirjoittanut on päässyt ja nöyrästi sulkeutunut. Vaikka parta onkin hieman kipeä, on mieli sellaisen sunnuntain jäljiltä erittäin hyvä. On mukavaa, kun arki alkaa jo vähän rullata, ja samalla on myös kivaa kun tietää, että arkeen tulee pian muutos. Se muutos tulee lauantaina lentokoneella Victoriajärven rannalta. Sitä odotellessa!

.- Heikki