 |
| Meru pilvien päältä, taustalla Kilimanjaro |
"Kaikki
Arushassa oli yhtä yllättävää. Hyvin tehdyt tiet oli reunustettu upeilla
jalkakäytävillä, ja tien ja jalkakäytävän välissä kulki puhdasta vettä
sementoidussa katuojassa. Olimme löytäneet todellisen keitaan erämaassa.
Kaupunki oli tahrattoman puhdas ja näimme kuinka paikalliset alkuperäisasukkaat
kantoivat pieniä koreja, joihin he keräsivät kaikki roskat. Oli kuin paikka
olisi Berliinin Tiergarten eikä mikään Pimeän Mantereen villi sisämaan
kolkka."
Näillä sanoilla
kuvasi britti John Boyes Arushaa saapuessaan tänne vuonna 1928. Jotenkin tähän
oli helppo samaistua, kun taksi kurvasi kaupungin keskustaan. Vaikka näkemämme Etiopian
kaupungit olivat toisiinsa verrattuina hyvin erilaisia, oli Arusha jotain vielä
ihan muuta. Kadut ovat kapeita, roskaläjiä ja eläinlaumoja ei näy missään,
vehreää kasvistoa on kaikkialla ja talot ovat, noh, taloja, eivät hökkeleitä
tai uutuuttaan kiilteleviä prameuksia. Monessa mielessä kaikki näytti tutulta.
 |
| Meru (4562m) pilvien alta |
Vieraillessaan vajaat sata vuotta Boyesin jälkeen tässä samaisessa kaupungissa
Yhdysvaltain presidentti Bill Clinton nimesi paikan Afrikan Geneveksi. Tällä
hän viittasi niihin useisiin kansainvälisiin järjestöihin jotka pitävät Arushaa
tukikohtanaan, sekä kaupungin rooliin esimerkiksi Ruandan kaamean kansanmurhan jälkipyykin ruotimisen keskuksena. Sivuhuomiona mainittakoon, että
"Afrikan Geneve" korvattiin vasta muutama viikko takaperin kaupungin
sloganina. Sen tilalle tuli kaupunginisien aivoriihen tuloksena "Itä-Afrikan
sininen jalokivi", joka on viittaus Arushan läheisyydestä louhittavaan
tansaniitti-kiveen. Paikallinen Arusha Times-lehti ennätti jo tyrmäämään uuden nimen
vastenmielisenä, sillä tansaniitin louhimiseen ja kauppaamiseen liittyy
ilmeisesti asioita ja tahoja, joita tiedostavat arushalaiset eivät millään
tahtoisi assosioida moderniin ja kieltämättä kauniiseen kaupunkiinsa. Saa
nähdä, ottaako nimi tulta alleen.
 |
| Paikallisen moskeijan seinä |
Geneve tai
jalokivi, jotenkin kovin eurooppalainen ensivaikutelma kaupungista tuli
Etiopian ja Arushaa ympäröivän maaseudun jälkeen. Jälkimmäistä tuli vilkuiltua
taksin ikkunasta matkalla Kilimanjaron kentältä kaupunkiin.
Maahantulobyrokratiat sujuivat varsin näppärästi, vaikkakaan virkailijat eivät
olleet kuuletkaan mistään volunteer permiteistä, jollaiset meidän oli neuvottu
hankkimaan. Koska uuden presidentin John Pombe Magufulin (kavereiden kesken
Johannes Alkolukko, sillä magufuli on swahiliksi lukko ja pombe nimitys kotipolttoiselle
alkoholille) aikana hallitus on skarpannut huomattavasti erinäisissä lakien
noudattamiseen ja valvomiseen liittyvissä seikoissa, ei volunteerihommia tehdä
enää turistiviisumilla. Onneksi permitin korvasi bisnesviisumi, joka maksoi
täsmälleen saman verran. Viisumi itse ilmoittaa olevansa voimassa 90 päivää,
mutta menee vanhaksi 1.6., johon on minun teologin matematiikallani 93 päivää
viisumin myöntöhetkestä. Tämä aiheutti pientä tuskastunutta hymyilyä ottaen
huomioon kaiken sen säätämisen, mihin jouduimme sählättyämme alkuperäisten
lentolippujemme ja 90 päivän aikarajan kanssa, mutta parempi näin. Nyt ei
ainakaan tarvitse arpoa.
Bisnesmies kun
kerran jo viisumini puolesta olin, aloitin elämäni Tansaniassa marssimalla
pankkiautomaatille ja nostamalla tyynesti 400 000 riihikuivaa paikallista
shillinkiä. Olo oli kuin oligarkilla, vaikka kyseinen summa on noin 167
euroa. Vaikka paikallisten hintojen
kanssa pää olikin aluksi pyörällä, alkaa niihin jo pikkuhiljaa tottua. Matkailu
Etiopiassa auttoi tähän(kin) vaivaan: tajusin varsin pian että shillinkihinnat
ovat oikeastaan melko tarkalleen samat kuin birrit, kun lopusta ottaa kaksi
nollaa pois. Ensimmäisen ateriani kaupungissa söin, kuinkas muutenkaan, George's Tavern - nimisessä paikassa. Pyhä Yrjö ei ole aasiaan hyljännyt.
 | ||
| "Siirtokunnat tukevat kansakunnan ruokkimista" |
 |
| Kellotorni |
Asetuin taloksi
Tansanian Evankelis-Luterilaisen kirkon päätoimiston yhteydessä olevaan
vierastaloon aivan kaupungin ytimessä. Vain pikkuisen minua parempi kivenheittäjä
voisi oveltani osua Arushan kuuluisaan kellotorniin, jonka britit pystyttivät
merkitsemään puolimatkaa Kairosta Kapkaupunkiin ja siten brittiläisen
imperiumin Afrikkalaisen osan keskikohtaa. Oikean keskikohdan kanssa paikalla
on hyvin vähän tekemistä, mutta faktojen ei yleisesti ottaen kannata antaa pilata
tällaisia hienoja tarinoita. Jos samainen kivenheittäjä kääntyisi kellotorniin
osuttuaan 180 astetta ja pinnistäisi voimiaan vielä pikkuisen lisää, saattaisi
hän osua myös toiseen keskeiseen maamerkkiin, saksalaiseen "bomaan",
varuskunnan tukikohdaksi rakennettuun linnakkeeseen, josta Arushan kehitys
kaupunkina alkoi vuonna 1900. Kyseisessä rakennuksessa on nykyään
luonnonhistoriallinen museo, josta pieni osa on lohkaistu myös saksalaisten
siirtomaa-aikaa käsittelevään näyttelyyn. Pieni mutta vaikuttava näyttely,
jonka pohjana on saksalaisten opiskelijoiden eri ikäisillä tansanialaisilla
teettämät haastattelut, ei piirrä kovin ruusuista kuvaa Tansanian vuosista
osana Saksalaista Itä-Afrikkaa. Saksalaiset saavat varauksellista kiitosta
infrastruktuurin parantamisesta, koulutuksen kehityksestä ja swahilin kielen aseman kunnioittamisesta ja
lujittamisesta, huomattavasti varauksettomampaa kiitosta kristinuskon
levittämisestä ja varauksetonta sapiskaa kaikesta muusta. Saksalaisvalta
päättyi siirtomaaisännän tappioon ensimmäisessä maailmansodassa. Tämän jälkeen
Kansainliitto siirsi Tansanian brittiläisen imperiumin hellään syliin, jossa se
pysyi itsenäistymiseensä eli vuoteen 1961 saakka. Kun Zanzibarin saari seurasi
manner-Tansaniaa eli Tanganyikaa muutamaa vuotta myöhemmin, syntyi nykymallinen
Tansanian yhdistynyt tasavalta vuonna 1964.
 |
| Saksalaisten Boma |
Ensimmäinen
viikkoni kyseisessä tasavallassa meni lähinnä meininkiä ihmetellessä,
paikkoihin ja ihmisiin tutustuessa ja kadulla kymmenen metrin välein kimppuun käyvien
"hello my friend, jambo rafiki, can I help you, let me show you"- onnenonkijoiden
kanssa tuskastellessa. Olen myös
odotellut, koska kaupungin maisemaa hallitseva Meru-vuori näyttäytyisi minulle
kokonaisuudessaan. Lentäessäni maahan Nairobin suunnasta Meru ja vieressä
nököttävä isoveljensä, lumihuippuinen Kilimanjaro puskivat pilviverhon läpi
minua tervehtimään. Sittemmin on ollut hiljaisempaa. Kiliä en nähnyt
alapuolelta pilvien takia montakaan metriä lentokentän läheisyydessä. Merun
huippu on myös pysynyt piilossa toistaiseksi, vaikka sitä olen päässyt huomattavasti
useammin tiirailemaan.
Aloitin jo kevyesti työtehtäviäni
huipputyypiksi (oletetusti) paljastuneen ohjaajani Katri Kuusikallion kanssa
toimistolla, mutta ihan vielä tällä viikolla en kerinnyt koko maailmaa
pelastamaan. Töistäni kerron lisää seuraavassa blogissa. Viikonloppuna pääsin
pienelle safarille Tarangiren kansallispuistoon Katrin miehen Visan ja tämän
ystävän Markon kanssa. Olin onnesta soikeana, kun norsuja ja kirahveja näkyi
niin paljon, ja lopulta löysimme erään oppaan vinkin perusteella myös yhden
leijonan puunoksalta torkkumasta. Muuten olen lähinnä shoppaillut
välttämättömyyksiä, katsellut telkkarista jalkapalloa ja pohtinut, että mihin
sitä on oikein tullut lähdettyä. Kävin myös anglikaanikirkon messussa ja
naapurissani olevan hotellin kuntosalilla. Vaikka en ole varsinaisesti
kuntosali-ihminen enkä anglikaani, molemmat olivat erinomaisia kokemuksia.
Anglikaanimessu oli sopiva sekoitus tuttua liturgiaa ja sitä, mitä oletin
afrikkalaisen jumalanpalveluksen olevan yhteisöllisyyksineen ja
kuorohulinoineen. Lisäksi yksi kirkon lasimaalauksista esitti - luonnollisesti - Pyhää Yrjöä. Kuntosali puolestaan oli kymmenennessä kerroksessa, joten
näkymät Merun rinteille kuntopyörän selästä olivat komeat (sen verran kun niitä
ennätti katsomaan, sillä salilla näkyi myös Liverpoolin peli). Parasta oli
kuitenkin se, että paikalla on ihan oikea suomalainen, Harvia-merkkinen sauna.
Löylyt eivät olleet ihan Addis Abeban puusaunan veroiset, mutta ehdottoman
mukiinmenevät joka tapauksessa. Paikallisena innovaationa löylykauha oli
korvattu eräänlaisella pölyhuiskalla, joka kastettiin veteen ja sitten
heiluteltiin kivien päällä. Ratkaisu oli yllättävän toimiva. Globalisaation
hyviä puolia.
Saunanraikkaana,
ja Mwanzan aasin kanssa soiteltuani voin todeta, että kyllä tämä ihan ihmisen
hommaa on. Ensi viikolla pääsen aloittamaan työt ihan toden teolla, ja sitten
pystyn toivottavasti hieman kattavammin vastaamaan siihen kysymykseen, että
"mitä sä siellä oikeen teet". Sitä odotellessa, voikaahan hyvin!
- Heikki
 |
| Kuorolaulua anglikaanikirkossa |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti