Työn touhussa

Meru-vuori on vihdoin näyttäytynyt

Toisella Arushan-viikollani arjen palaset alkoivat putoilla paikoilleen ja itsellekin alkoi hissuksiin muodostua kuva siitä, mitä työni täällä tulee olemaan. Päävastustajani tulee olemaan työalueen arkistona tunnettu, muinaisilta ja vähemmän muinaisilta ajoilta muistoja sisällään kantava kapistus. Arushaan pyydettiin vapaaehtoista ottamaan tästä kolossista mittaa, ja erottamaan sen sisällön; toiset oikealle ja toiset vasemmalle puolelle. Lähetysseuran 109-sivuisen arkistointioppaan tiivistelmä lienee se, että toisille olisi sanottava että "te saatte periä sen valtakunnan, joka on ollut teitä varten valmiina maailman luomisesta saakka", ja toisia taas odottaa se kuuluisa ikuinen tuli. Paljon tätä enempää en kyseisestä dokumentista vielä sisäistänyt, enkä ihan täysin vielä erota vuohta lampaasta, mutta eteenpäin mennään.

Matkaan myös noin kerran viikossa kahdella daladalalla eli pikkubussilla kaupungin toiselle laidalle jossa pitää majaansa lähetyslentojärjestö MAF. Toinen MAFin Arushassa olevista lentäjistä on suomalainen pastori Jarkko Korhonen, Lähetysseuran miehiä hänkin. Jarkolla on kaksi poikaa, Jeremias ja Samuel, sekä ihan pieni tyttövauva, joka on vielä äitinsä kanssa Suomessa. Kun Jarkolla vielä toimistotyöt jatkuvat, autan Jereä ja Samua läksyissä ja viihdytän heitä sen jälkeen esimerkiksi pelaamalla jalkapalloa, joka on luonnollisesti inhottavaa. Mukana pyörivät myös Fida:n palveluksessa olevien Mesiäislehtojen (perheen isä on Alajärveltä, tuosta Lehtimäen esikaupungista) lapset Alvar, Ellen ja Linnea.

Tätä viikon perusrunkoa maustetaan sitten milloin minkäkinlaisella sillisalaatilla. Viikon aikana olen esimerkiksi ollut Katrin mukana haastattelemassa koko Tansanian Evankelis-Luterilaisen kirkon keskustoimiston tiedotusosastoa. Haastattelussa kävi selväksi, että vastapainoksi osaston nollan kirkkaasti ylittävän ja lähes kahta hipovan työntekijämäärän suuruudelle, työnkuvaan kuuluu onneksi vain kirkon nettisivujen ja lehden sisällön tuottaminen, editoiminen, asettelu ja julkaisu, vähän satunnaista valokuvausta ja kirkon pr-puolen kannattelua. Tämä erittäin avulias, fiksu ja vaatimaton osasto on nimeltään Elizabeth, pian eläköityvä mama. Olen hänen töitään helpottaakseni kääntänyt erinäisiä Lähetysseuran Tansaniaa käsitteleviä juttuja englanniksi, että materiaalia olisi hieman enemmän.

Tämän lisäksi olen ollut mukana tekemässä taustatyötä Lähetysseuran uutta aluesuunnitelmaa varten. Tämä on ollut äärimmäisen mielenkiintoista, sillä olen samalla oppinut valtavasti tästä maasta ja sen nykytilasta. Vielä enemmän minua on opettanut se, kun olen saanut seurata vierestä, kun väistyvä aluepäällikkö Lasse Lampinen on perehdyttänyt seuraajaansa Pekka Härköstä työnsä saloihin. Olen alkanut oivaltaa, että olen aika mielettömän hienolla näköalapaikalla sekä Tansanian kirkon, Suomen Lähetysseuran ja siinä sivussa niiden toimiympäristön, Tansanian ja jopa laajemminkin Afrikan suhteen. Paljon on oppia imettävissä, ja kyllä siitä hyvästä nyt yhden arkiston laittaa järjestykseen!

Viikon kohokohta osui kuitenkin perjantaille. Matkasin torstaina daladalalla Makumiraan, hieman Arushan ulkopuolelle, jossa sijaitsevassa Luterilaisessa yliopistossa opettavat Lähetysseuran Katri Niiranen-Kilasi ja hänen miehensä Doward Kilasi. Heidän seurastaan, vieraanvaraisuudestaan ja eläväisistä pikku kissanpennuistaan nauttimisen lisäksi pääsin seuraavana päivänä Katrin ja Haapajärven yläkoululais/lukiolaisryhmän kanssa kouluvierailulle Ngarenanyukin kouluun. Suomen Lähetysseura tukee opettajien täydennyskoulutusta, jolla jo pitempään opettaneille opettajille tuodaan tietotaitoa liittyen Tansanian nykyiseen opetussuunnitelmaan kuuluvista ns. läpäisevistä kokonaisuuksista. Tällaisia ovat esimerkiksi ympäristötietoisuus, hiv/aids-asiat sekä oppimisvaikeudet. Täydennyskoulutuksen piiriin on valittu 18 alueen heikoiten menestynyttä koulua sekä kaksi hyvin menestyvää koulua vertailukohdiksi.

Vastaanottokomiteaan kuuluivat koulun kaikki oppilaat.

Ja minkälainen koulu löytyikään keskeltä puoliaavikkoa parin tunnin kinttupolkuajelun jälkeen! Voi hyvin olla, että jos Hietasen poika olisi heitetty niihin oloihin, kuivuuteen ja köyhyyteen, tuntien höykyttävän ajomatkan päähän edes siitä asfalttitiestä, joka vie lähimpään kaupunkiin, olisi ajatus varmaan aika äkkiä siirtynyt "pois ja äkkiä"-linjalle. Ei tulisi mieleenkään syyllistää ketään, joka lähtisi sellaisista oloista etsimään ruusuisempaa tulevaisuutta vähän kauempaa. Ei sillä, etteikö huonompiakin paikkoja olisi elämälle tällä planeetalla, mutta silti. Samoin en syyllistäisi lainkaan sellaista rehtoria, joka ottaisi koulunsa kanssa näissä puitteissa enemmän "päivä kerrallaan, kädestä suuhun"-lähestymistavan. Tämän koulun rehtori, Katrin vanha oppilas James Somi ei kuitenkaan ole niitä kavereita, joilla sormi menee ihan ensimmäiseksi suuhun. Hänen ja hänen hengenheimolaistensa panoksella valtion sähköverkon ulottumattomissa ollut, parista vajasta kyhätty muutaman kymmenen oppilaan opinahjo rutikuivalla seudulla oli muuttunut yli viidensadan oppilaan hyviä oppimistuloksia takovaksi, hyvissä puitteissa toimivaksi kouluksi, joka tuottaa itse valtaosan sähköstä vesi-, tuuli ja aurinkovoimalla. Koulun oppilaille puhutaan paljon kestävästä kehityksestä ja ekologisesta elämäntavasta. Jotenkin tämän koulun näkeminen upposi itselle varsin syvälle, kuten arvoisa lukija on varmaan tässä vaiheessa jo päätellytkin. Samaa tuntuivat muutkin vieraat ajattelevan. Tokihan useampi taho oli rahoittanut rehtoria tämän kunnianhimoisissa projekteissa, ja hän on varmasti keskimääräistä maalaiskoulun rehtoria paremmin verkostoitunut tyyppi, mutta se ei minun silmissäni mitenkään vähentänyt koulun hienoutta. Osaaminen, ideat ja visiot löytyvät helpoimmin haasteiden lähiympäristöstä, ja on hienoa olla ennemmin sellaisen organisaation palveluksessa, joka tukee ja fasilitoi tällaisia unelmia kuin tyrkyttää omiaan.

Vierailuohjelmaan kuului puun istuttaminen. Patric ja George lupasivat pitää puusta huolta poissaollessani.

Lentopallomaaottelu.

Ngarenanyukissa oli, Tansanialaiseen tapaan, myös vieraanvaraisuus huipussaan. Vierailun aluksi saimme nauttia lauluesityksistä, joita tarjosivat niin Ngarenayukin kuin Haapajärvenkin oppilaat. Haapajärviset paljastivat pohjoispohjalaisuutensa kajauttamalla "täällä pohjantähden alla", joka näin erikoisissa olosuhteissa kuultuna laittoi kyllä itse kullakin kylmät väreet liikkeelle. Haapajärven tulevaisuus taitaa kyllä olla näiden fiksujen ja filmaattisten nuorten myötä varsin hyvissä käsissä, vaikka Haapajärvi - Tansania - maaottelu lentopallossa päättyikin selkeähköön kotivoittoon. Sitä seurannut kansalaisuudet sekoittanut tytöt vastaan pojat - jalkapallo-ottelu oli puolestaan vähällä päättyä oikeaoppiseen pitch invasioniin, kun yli satapäinen yleisö lähti hurmoksessa kohti kenttää (sivumennen sanoen kenties huonoin näkemäni jalkapallokenttä, joka ei tosin menoa haitannut) tyttöjen siirryttyä 2-1 johtoon ottelun viime minuuteilla. Tilanne kuitenkin rauhoittui itsestään, ja lopulta pojat  tasoittivat pelin. Loppunumerot 2-2. Paluumatkan Makumiraan minulla oli kunnia istua samassa autossa jäätelönsyönnin suomenmestarin kanssa. Olen myös ylpeä itsestäni, kun en sanonut Haapajärveä kertaakaan Haapavedeksi, enkä tervehtinyt ketään sanomalla "moi". Kaiken kaikkiaan siis oikein hieno ja ajatuksia herättävä päivä.

Viikonloppua vietin rennosti. Sunnuntaina kävin anglikaanimessun sijasta Arusha Community Churchilla, joka on luterilaisen kirkon siipien suojassa toimiva, mutta tunnustuskuntien rajat ylittävä seurakunta. Jumalanpalvelus oli oikein mukava, vaikkakin erittäin amerikkalaisvivahteinen. Nytpä sitten ainakin tiedän, että jos kaipaan sunnuntaiksi englanninkielistä jumalanpalvelusta, on minulle tarjolla niin britti- kuin jenkkiaksenttia puhuva vaihtoehto. Kirkosta löysin myös Lampiset ja Härköset, joiden seurassa loppupyhä vierähtikin laatutarjoilujen ja -huumorin parissa. Ohjelmavastaavana hääri pääosin Lampisten Sofia-tyttö, jossa on virtaa kuin pienessä kylässä ja jonka valikoivaan suosioon allekirjoittanut on päässyt ja nöyrästi sulkeutunut. Vaikka parta onkin hieman kipeä, on mieli sellaisen sunnuntain jäljiltä erittäin hyvä. On mukavaa, kun arki alkaa jo vähän rullata, ja samalla on myös kivaa kun tietää, että arkeen tulee pian muutos. Se muutos tulee lauantaina lentokoneella Victoriajärven rannalta. Sitä odotellessa!

.- Heikki