 |
Meru-vuori on vihdoin näyttäytynyt |
Toisella Arushan-viikollani arjen palaset alkoivat putoilla paikoilleen
ja itsellekin alkoi hissuksiin muodostua kuva siitä, mitä työni täällä
tulee olemaan. Päävastustajani tulee olemaan työalueen arkistona
tunnettu, muinaisilta ja vähemmän muinaisilta ajoilta muistoja sisällään
kantava kapistus. Arushaan pyydettiin vapaaehtoista ottamaan tästä
kolossista mittaa, ja erottamaan sen sisällön; toiset oikealle ja toiset
vasemmalle puolelle. Lähetysseuran 109-sivuisen arkistointioppaan
tiivistelmä lienee se, että toisille olisi sanottava että "te saatte
periä sen valtakunnan, joka on ollut teitä varten valmiina maailman
luomisesta saakka", ja toisia taas odottaa se kuuluisa ikuinen tuli.
Paljon tätä enempää en kyseisestä dokumentista vielä sisäistänyt, enkä
ihan täysin vielä erota vuohta lampaasta, mutta eteenpäin mennään.
Matkaan myös noin kerran viikossa kahdella daladalalla eli pikkubussilla
kaupungin toiselle laidalle jossa pitää majaansa lähetyslentojärjestö
MAF. Toinen MAFin Arushassa olevista lentäjistä on suomalainen pastori
Jarkko Korhonen, Lähetysseuran miehiä hänkin. Jarkolla on kaksi poikaa,
Jeremias ja Samuel, sekä ihan pieni tyttövauva, joka on vielä äitinsä
kanssa Suomessa. Kun Jarkolla vielä toimistotyöt jatkuvat, autan Jereä
ja Samua läksyissä ja viihdytän heitä sen jälkeen esimerkiksi pelaamalla
jalkapalloa, joka on luonnollisesti inhottavaa. Mukana pyörivät myös
Fida:n palveluksessa olevien Mesiäislehtojen (perheen isä on
Alajärveltä, tuosta Lehtimäen esikaupungista) lapset Alvar, Ellen ja
Linnea.

Tätä viikon perusrunkoa maustetaan sitten milloin minkäkinlaisella
sillisalaatilla. Viikon aikana olen esimerkiksi ollut Katrin mukana
haastattelemassa koko Tansanian Evankelis-Luterilaisen kirkon
keskustoimiston tiedotusosastoa. Haastattelussa kävi selväksi, että
vastapainoksi osaston nollan kirkkaasti ylittävän ja lähes kahta hipovan
työntekijämäärän suuruudelle, työnkuvaan kuuluu onneksi vain kirkon
nettisivujen ja lehden sisällön tuottaminen, editoiminen, asettelu ja
julkaisu, vähän satunnaista valokuvausta ja kirkon pr-puolen
kannattelua. Tämä erittäin avulias, fiksu ja vaatimaton osasto on
nimeltään Elizabeth, pian eläköityvä mama. Olen hänen töitään
helpottaakseni kääntänyt erinäisiä Lähetysseuran Tansaniaa käsitteleviä
juttuja englanniksi, että materiaalia olisi hieman enemmän.
Tämän lisäksi olen ollut mukana tekemässä taustatyötä Lähetysseuran
uutta aluesuunnitelmaa varten. Tämä on ollut äärimmäisen
mielenkiintoista, sillä olen samalla oppinut valtavasti tästä maasta ja
sen nykytilasta. Vielä enemmän minua on opettanut se, kun olen saanut
seurata vierestä, kun väistyvä aluepäällikkö Lasse Lampinen on
perehdyttänyt seuraajaansa Pekka Härköstä työnsä saloihin. Olen alkanut
oivaltaa, että olen aika mielettömän hienolla näköalapaikalla sekä
Tansanian kirkon, Suomen Lähetysseuran ja siinä sivussa niiden
toimiympäristön, Tansanian ja jopa laajemminkin Afrikan suhteen. Paljon
on oppia imettävissä, ja kyllä siitä hyvästä nyt yhden arkiston laittaa
järjestykseen!
Viikon kohokohta osui kuitenkin perjantaille. Matkasin torstaina
daladalalla Makumiraan, hieman Arushan ulkopuolelle, jossa sijaitsevassa
Luterilaisessa yliopistossa opettavat Lähetysseuran Katri
Niiranen-Kilasi ja hänen miehensä Doward Kilasi. Heidän seurastaan,
vieraanvaraisuudestaan ja eläväisistä pikku kissanpennuistaan
nauttimisen lisäksi pääsin seuraavana päivänä Katrin ja Haapajärven
yläkoululais/lukiolaisryhmän kanssa kouluvierailulle Ngarenanyukin
kouluun. Suomen Lähetysseura tukee opettajien täydennyskoulutusta, jolla
jo pitempään opettaneille opettajille tuodaan tietotaitoa liittyen
Tansanian nykyiseen opetussuunnitelmaan kuuluvista ns. läpäisevistä
kokonaisuuksista. Tällaisia ovat esimerkiksi ympäristötietoisuus,
hiv/aids-asiat sekä oppimisvaikeudet. Täydennyskoulutuksen piiriin on
valittu 18 alueen heikoiten menestynyttä koulua sekä kaksi hyvin
menestyvää koulua vertailukohdiksi.
 |
Vastaanottokomiteaan kuuluivat koulun kaikki oppilaat. |

Ja minkälainen koulu löytyikään keskeltä puoliaavikkoa parin tunnin
kinttupolkuajelun jälkeen! Voi hyvin olla, että jos Hietasen poika olisi
heitetty niihin oloihin, kuivuuteen ja köyhyyteen, tuntien höykyttävän
ajomatkan päähän edes siitä asfalttitiestä, joka vie lähimpään
kaupunkiin, olisi ajatus varmaan aika äkkiä siirtynyt "pois ja
äkkiä"-linjalle. Ei tulisi mieleenkään syyllistää ketään, joka lähtisi
sellaisista oloista etsimään ruusuisempaa tulevaisuutta vähän kauempaa.
Ei sillä, etteikö huonompiakin paikkoja olisi elämälle tällä
planeetalla, mutta silti. Samoin en syyllistäisi lainkaan sellaista
rehtoria, joka ottaisi koulunsa kanssa näissä puitteissa enemmän "päivä
kerrallaan, kädestä suuhun"-lähestymistavan. Tämän koulun rehtori,
Katrin vanha oppilas James Somi ei kuitenkaan ole niitä kavereita,
joilla sormi menee ihan ensimmäiseksi suuhun. Hänen ja hänen
hengenheimolaistensa panoksella valtion sähköverkon ulottumattomissa
ollut, parista vajasta kyhätty muutaman kymmenen oppilaan opinahjo
rutikuivalla seudulla oli muuttunut yli viidensadan oppilaan hyviä
oppimistuloksia takovaksi, hyvissä puitteissa toimivaksi kouluksi, joka
tuottaa itse valtaosan sähköstä vesi-, tuuli ja aurinkovoimalla. Koulun
oppilaille puhutaan paljon kestävästä kehityksestä ja ekologisesta
elämäntavasta. Jotenkin tämän koulun näkeminen upposi itselle varsin
syvälle, kuten arvoisa lukija on varmaan tässä vaiheessa jo
päätellytkin. Samaa tuntuivat muutkin vieraat ajattelevan. Tokihan
useampi taho oli rahoittanut rehtoria tämän kunnianhimoisissa
projekteissa, ja hän on varmasti keskimääräistä maalaiskoulun rehtoria
paremmin verkostoitunut tyyppi, mutta se ei minun silmissäni mitenkään
vähentänyt koulun hienoutta. Osaaminen, ideat ja visiot löytyvät
helpoimmin haasteiden lähiympäristöstä, ja on hienoa olla ennemmin
sellaisen organisaation palveluksessa, joka tukee ja fasilitoi tällaisia
unelmia kuin tyrkyttää omiaan.
  |
Vierailuohjelmaan kuului puun istuttaminen. Patric ja George lupasivat pitää puusta huolta poissaollessani. |
 |
Lentopallomaaottelu. |

Ngarenanyukissa oli, Tansanialaiseen tapaan, myös vieraanvaraisuus
huipussaan. Vierailun aluksi saimme nauttia lauluesityksistä, joita
tarjosivat niin Ngarenayukin kuin Haapajärvenkin oppilaat. Haapajärviset
paljastivat pohjoispohjalaisuutensa kajauttamalla "täällä pohjantähden
alla", joka näin erikoisissa olosuhteissa kuultuna laittoi kyllä itse
kullakin kylmät väreet liikkeelle. Haapajärven tulevaisuus taitaa kyllä
olla näiden fiksujen ja filmaattisten nuorten myötä varsin hyvissä
käsissä, vaikka Haapajärvi - Tansania - maaottelu lentopallossa
päättyikin selkeähköön kotivoittoon. Sitä seurannut kansalaisuudet
sekoittanut tytöt vastaan pojat - jalkapallo-ottelu oli puolestaan
vähällä päättyä oikeaoppiseen pitch invasioniin, kun yli satapäinen
yleisö lähti hurmoksessa kohti kenttää (sivumennen sanoen kenties
huonoin näkemäni jalkapallokenttä, joka ei tosin menoa haitannut)
tyttöjen siirryttyä 2-1 johtoon ottelun viime minuuteilla. Tilanne
kuitenkin rauhoittui itsestään, ja lopulta pojat tasoittivat pelin.
Loppunumerot 2-2. Paluumatkan Makumiraan minulla oli kunnia istua
samassa autossa jäätelönsyönnin suomenmestarin kanssa. Olen myös ylpeä
itsestäni, kun en sanonut Haapajärveä kertaakaan Haapavedeksi, enkä
tervehtinyt ketään sanomalla "moi". Kaiken kaikkiaan siis oikein hieno
ja ajatuksia herättävä päivä.
Viikonloppua vietin rennosti. Sunnuntaina kävin anglikaanimessun sijasta
Arusha Community Churchilla, joka on luterilaisen kirkon siipien
suojassa toimiva, mutta tunnustuskuntien rajat ylittävä seurakunta.
Jumalanpalvelus oli oikein mukava, vaikkakin erittäin
amerikkalaisvivahteinen. Nytpä sitten ainakin tiedän, että jos kaipaan
sunnuntaiksi englanninkielistä jumalanpalvelusta, on minulle tarjolla
niin britti- kuin jenkkiaksenttia puhuva vaihtoehto. Kirkosta löysin
myös Lampiset ja Härköset, joiden seurassa loppupyhä vierähtikin
laatutarjoilujen ja -huumorin parissa. Ohjelmavastaavana hääri pääosin
Lampisten Sofia-tyttö, jossa on virtaa kuin pienessä kylässä ja jonka
valikoivaan suosioon allekirjoittanut on päässyt ja nöyrästi
sulkeutunut. Vaikka parta onkin hieman kipeä, on mieli sellaisen
sunnuntain jäljiltä erittäin hyvä. On mukavaa, kun arki alkaa jo vähän
rullata, ja samalla on myös kivaa kun tietää, että arkeen tulee pian
muutos. Se muutos tulee lauantaina lentokoneella Victoriajärven
rannalta. Sitä odotellessa!
.- Heikki
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti